Selätin helteen - Helsinki street run

Eilisiltana tiivistin Helsinki street runin eli HCM:n kyljessä juostun 17 kilsan matkan Kaija Koota mukaillen - Väsytin helteen ja selätin sen. Kuumuus, painostava ilma, kosteusprosentti melkoinen, satunnaisia tuulenvireitä meren lähellä, pilvien seasta väijynyt aurinko ja ilmassa väreillyt ukkosen uhka tekivät HSR:stä pelottavan vastuksen. Olin seuraillut sääennusteita reilun viikon. Päivä päivältä lämpötilaennuste nousi nousemistaan - eka +18 ja lopuksi +25. Ei naurattanut, sillä epäilin reissusta tulevan todellisen Via dolorosan.

Takana oli muutama loman jälkeisen elämän työpäivä ja sen jälkeen pari vapaata. Vikat lenkit ennen HSR:ää juoksin maanantaina ja tiistaina. Tiistain lenkillä piti juosta muutama kerta pari lyhtypylvään väliä rivakammin, vaan muistin koko idean kotona. Ei sitten, mutta tulipahan leppoisa lenkki ilman suurempia revittelyjä.

Torstaina joogasin lähes 1,5 tuntia ja kävin iltakävelyllä kaverin kanssa. Mukavasti kroppa heräili, mutta toinen lonkankoukistaja esitti pieniä vastalauseita. Venyttelin lisää ja rullailin, sillä epäilin oikean syyllisen olevan niskassa tai hartioissa.

Sääennuste pelotti. Join vichyä ja ostin sipsejä. Suosikkiurkkajuomaani eli Dexalin mustaherukka heavya tein perjantaina kannullisen. Vettä join tavallista enemmän ja nappasin pari suolatablettiakin - varmuuden vuoksi.

Perjantaina haettiin ystävän kanssa juoksujen tykötarpeet ja fiilisteltiin tovi Expossa. Perinteitä vaalien hiilaripitoiselle lounaalle, joka oli tällä kertaa Mamma Rosan pitsa. Ei hassumpaa ja plussana pitsaankin kuulunut alkuruoka eli mulla maukas kukkakaalikeitto.

Joko saa mennä?

Mun makuun startti oli vähän liian myöhään, kun HSR:n paukku kajahti vasta klo 15.45. Aamupalasmoothie, kahvia, puuroa ja lounaaksi kana-kasvistortilla. Lisää vichyä, vettä ja just ennen lähtöä sokeripitoinen Elovenan mangosmoothie. Reppuun nappasin vesipullon, jonka aioin tyhjentää ennen lähtöä.

Olin sopinut Sailan kanssa tapaamisen Telia 5 G areenan nurkille Mannerheimintielle. Pieni paniikki oli iskeä matkalla, kun jäin jumiin Mäntymäentien ja oopperan nurkille. Kadut olivat auki, mutta liikenne jumitti pahemman kerran. Jonottaessa seurasimme taksikuskin kanssa taustapeilistä, miten moottoripyöräpoliisi pysäytti vaaleanpunaisella skootterilla ajaneen noin 70-vuotiaan valkohapsisen herran. Papereita herra sai esitellä, ennen kuin poliisi oli tyytyväinen. Ehkei hän kuitenkaan ollut kaikkein vaarallisin kulkija niillä nurkilla.

Katsottiin maratonin lähtö ja sen jälkeen kamat säilytykseen. Tuttujen moikkailua, kevyttä venyttelyä, musat päälle ja lähtöalueelle asettautumista. Viitisen minuuttia ennen starttia huokaisin, voitaisko jo mennä. En olisi enää malttanut odottaa. Hiki oli paikallaan seistessäkin, joten hirvitti, mitä edessä olisi.

Viimein sekuntien laskeminen ja matkaan. Lähdettiin ihan perältä, jotta nopeat saavat mennä menojaan. Melkoinen ryysis, selkiä edessä ja lopulta lähtöviivan ylitys. Matka oli alkanut ja maali olisi edessä jossain kaukana tulevaisuudessa.

Suihkussa vai juoksemassa?

Mannerheimintien varsi oli yhtä tylsää kuin ennenkin. Vesi valui ja epäilin olevani suihkussa enkä juoksemassa kohti Pikku-Huopalahtea. Katujen ylityksiä ja ekat alamäet. Sain hyvän vinkin alamäkien juoksemiseen, jota koetin noudattaa pitkin matkaa. Pari jyrkkää mäkeä pelotti, mutta muissa koetin rentouttaa kropan ja kerätä voimia antamalla painovoiman viedä.

Eka juomapiste Tilkanvierrossa tuli varkain. Ajattelin sen olevan jossain kilsan päässä, kun yhtäkkiä tunnelissa olikin vettä ja urkkajuomaa. Muki vettä, tutun moikkaus ja matka jatkui.

Tonni kasassa

Olin etukäteen sanonut, että kutosen kohdalla on tälle vuodelle tonni juoksukilsoja täynnä. Tracker sanoi kuulokkeisiin kutosen, mutta tiesin sen vähän edistävän. Sailan mittari piippasi kutosen. Pari sataa metriä eteenpäin ja sitten se on siinä. Nyt on taatusti tonni kasassa! Vuonna 2015 tonni täyttyi 20.12 ja vuonna 2016 10.9. Olenko tehnyt jotain eri tavalla kuin edellisvuosina?

Asfalttia, hiekkaa, satunnaisia tuulenvireitä, kuumuus - Saila rupatteli ja vei mun ajatukset pois edessä olevasta matkasta. Satunnaisesti vastasin jotain, mutta lähinnä olin hiljaa ja kuuntelin.

Hyvissä ajoin ennen seuraavaa juomapistettä kaivoin geelin ja hörpin sitä juoksuaskelten lomassa. Kilsan verran pyörittelin suussa kammottavaa lämpimän omenageelin makua, kunnes sain huuhdottua sen pois vedellä. Kaksi mukia vettä ja matka jatkui. Tällä juomapisteellä oli datan mukaan kulutettu aikaa reilusti muita enemmän. Ehkä en vielä osannut kahden mukin taktiikkaa, joten meni harjoittelun piikkiin.

Maran ykkönen ohi

Puusiltoja, meren tuoksua ja ylämäkiä. Osa mäistä käveltiin, jotta en väsytä itseäni. Kuulin, että tosi moni muukin käveli mäet. Lauttasaari lähestyi ja ehdin jo ihmetellä, miksei maran ykkönen mene ohi. Prätkän ääni. Kuulutusauto. Tuleehan se sieltä - tulikin kaksi miestä. Tulin ohitetuksi hieman myöhemmin kuin edellisvuosina, sillä kolmas juomapiste oli jo takana ja Länsiväylän ylitys lähellä edessä. Ohittaneet lienevät kenialainen ja espanjalainen, joiden ero maalissa on ollut alle 10 sekuntia.

Loivia mäkiä ylös. Ihanaa, mäki voi mennä myös alas. Seuraava geeli, sillä juomapisteelle ei ole pitkä matka. Aaarrrgggg.... Jalat mukavan tahmaisessa omenageelissä. Käsissä ei yhtään ja suussa sentään suurin osa. Näin tänään - onhan geelien kanssa tullut säädettyä, mutta tämä oli kokematta. Toivottavasti en muutu ampiaisten unelmaksi.

Jälleen pari mukia vettä, joista toisen pysähdyin juomaan ihan rauhassa. Takaa tuli maratoonari, joka kirjaimellisesti sukelsi juomamukien sekaan. Ehkä hän koki saavansa viilennystä tuolla tyylillä. Saila nappasi suolakurkkua, mutta mulle maistui vain vesi.

Se suola!

Nousu Lauttasaaren sillalle kävelynä, etten telo koipiani sillan rakenteisiin. Siinä on muutama ikävä metallinen kohta. Ihana tuuli! Samassa lamppu syttyy - olen unohtanut ottaa suolaa. Ilmeeni oli varmaan säikähtäneen kauhistunut, sillä pelkäsin olevani tuhon oma huonomuistisuuteni vuoksi. Äkkiä vyöltä pussi ja Sailalle pyyntö kaivaa siitä mulle suolatabletti. Huh, suolalle maistuu. Ehkä selviän.

Eka reissun vaikea hetki, sillä tuohon asti oli ollut pelottavan helppoa. Vauhti oli pysynyt kivasti suunnitellussa. Oli mulla alkujaan tavoite, mutta kammottava kuumuus ja ilman painostavuus veivät sen mennessään. Lähdettiin varman päälle, jotta pääsen ongelmitta maaliin.

Kahdella aiemmalla HSR:llä olen tuskaillut kramppaavien koipien kanssa ja könynnyt miten kuten maaliin. Pelotti tosissaan, miten käy. Päätin, etten ajattele. Sailakin kielsi ajattelemasta. Olli Lindholm ja Stina Girs lauloivat sopivasti "Voiko pettääkään enempää kuin itseään? Voiko oikein tehdessään tehdä väärin kellekään?". Biisin sanoma hieman toinen, mutta just tässä Lauttasaaren sillalla voin pettää itseäni lopettamalla ajattelemisen ja kramppien pelkäämisen, sillä niitä ei tule.

Hain voimaa musiikista, kun korviin tuli Twisted sisterin 1980-luvun helmiä. Melkein hyräilin itsekseni, kun yksi teinivuosien suosikki W.A.S.P:n I wanna be somebody sai soittolistalla vuoronsa. Kasarihevin tahtiin tossua toisen eteen. En silloin tiennyt, miten ilahduttavia nämä biisit voivat olla 30 vuotta myöhemmin.

Mihinkään bajamajaan ehditä

Ruoholahden juomapiste ja lisää vettä. Otin kaksi mukia silläkin riskillä, että kutosesta asti vainonnut pissahätä pahenee. Ei tässä bajamajaan nyt ehdi. Jos on selvinnyt jo noin seiskan, selviää maaliinkin. Nyt juostaan eikä ajatella. Minä en bajamajaan aikaani hukkaa!

Ratikkakiskoja, katukiveyksiä, rotvallinreunoja ja epätasaisuuksia. Saila huomasi, että aloin väsyä. Sanalliset ohjeet tarkentuivat ja vähänkin huonot kohdat otettiin kävelyaskelilla. Tätä taitoa lukea mua arvostan suunnattomasti parissa juoksuystävässäni. En tiedä, miten he sen tekevät. Mun ei tarvitse sanoa mitään, kun oppaana juokseva vain tietää, milloin väsymys alkaa viedä pieniä paloja keskittymiskyvystä ja omasta tarkkuudestani.

Baana - kohta maalissa

Baanan alussa juoksututtu kannustamassa. En tiedä, mitä salaperäisiä taikavoimia tuolla naisella oli taskuissaan, sillä siitä hetkestä lähtivät retken nopeimmat kilsat. Kilsojen keskivauhdit olivat siihen asti pyörineet 8:02-8:22 tienoilla painottuen jonnekin haitarin puoliväliin. Nyt lähti. Taikavoimat ja uusi vaihde. Saila laskee loppuaikaa ja koettaa saada multa vahvistusta matemaattisille harrasteilleen. Ynnäilen päässäni, mutta sanoja ei enää irtoa. Tiedän, että HSR:n parhaani tulen juoksemaan. Arvoitus on, mikä tuo paras tulee olemaan.

Eikö Baana lopu ikinä? Ratikan ääniä - joko? Vihdoin Mannerheimintien tunneli ja kurvaus Kiasman ja musiikkitalon nurkille. Musiikkitalon kulmalla kaveri kannustamassa. Jälkikäteen kuulin, että olin jopa hymyillyt varovasti. Muistan vilkuttaneeni hänelle ja jos olisi ollut voimia, olisin purskahtanut nauruun. Kaveri huikkasi, että tähänhän sä olet kaikilla hellelenkeillä harjoitellut. Just, tosiaan olin. Jokin tarkoitus kai oli sillä, että kesän aikana suurin osa reippaista tai kovista treeneistä on osunut paahtavaan aurinkoon, helteeseen, tuulettomuuteen ja tukahduttavaan kuumuuteen. Olinhan mä siis harjoitellut, joten hellehän ei mua vie.

Töölönlahti - luojan kiitos

Töölönlahdella joku maratoonari ohittaa hurjan läheltä. Kädet osuvat vastakkain, mutta ei sen kummempaa. Hän ei tainnut oivaltaa, etten todellakaan aio siirtyä senttiäkään sivuun. Useamman miehen letkassa muut ohittivat nätisti, mutta tämä yksi ei. Ehkä hän hoksasi lopulta.

Korviin iskeytyy yksi lempitsemppibiiseistäni "Ilmaiseksi mitään et saa. Jos teet sen, saat palkinnon". Kyllä! Tällä minimaalisella matkalla kohti maalia ainoa ja pahin vihollinen olen minä itse.

Vaihteeksi kirosin Töölönlahden kävelyteiden epätasaisuuksia. Taisin kirota sama tkohdat kesäkuussa. Väsymys alkaa painaa ja hengittäminen käy raskaammaksi. Otin aamulla ylimääräisen avaavan ja vielä uuden avaavan puolisen tuntia ennen starttia. Tähän asti ei ole ollut ongelmia, joten toimivat. Astmalääkitys on auttanut - onneksi.

Vika juomapiste, josta otan vielä mukillisen vettä. Maaliin on kilsa, mutta nyt ei mennä riskillä. Selkiä napsitaan, vauhti on hyvä. Hesarin ylitys, ratikkakiskojen yli kävelyaskelilla ja sitten - maalin äänet kuuluvat. Miljoonasade rallattelee "Ostarin helmi, viitoskassan kaunotar, myy nappi auki tupakkaa". Mistä kummasta olen tuonkin soittolistalle poiminut?

Käännös ja alamäki. Rennosti, kerää sekunti voimia. Edessä stadionin nurmikko ja loppusuora. Saila huomauttaa vauhdin olevan alle kutosta. Mulla? Alle kutosta? Loppusuoralla 17 kilsan jälkeen? En voi uskoa! Käännös oikealle, matkaa 10 metriä. Johtomatto, toinen johtomatto ja se on siinä. Maalikuvassa lienee kammottava irvistys, vaan väliäkö tuolla.

Pyörryttää. Istun tovin nurmikolla ja olo kohenee. Mitali, skumppaa, kahvia, syötävää ja se bajamaja. Koipiin Ice poweria. Se tuntuu taivaalliselta! Rupattelua tuttujen kanssa ja maaliin tulijoiden seuraamista. Muutamia tuttuja nimiä odottelen. Kuivaa vaatetta päälle ja Relaxin opiskelijoiden hierontaa. Mun hartiat hieroneella kundilla oli hyvät otteet ja hartiasärky helpotti.

Myräkkä alkoi, kun olin lähdössä kohti kotia. Hurja kokemus tavaroidenlentäessä, sateen rymistellessä ja ukkosen pauhatessa.

Hymyä, hymyä, hymyä, hymyä

Ehkä palaudun maan pinnalle vähitellen. Nettoaika 2.23:22 on 9:19 parempi kuin vuosi sitten ja 9:31 parempi kuin kaksi vuotta sitten. Kolme vikaa kilsaa olivat reissun nopeimmat. Ne nopeutuivat tasaisesti ja vika oli kaikkein nopein. Tuntuu uskomattomalta. Varman päälle meno kannatti, sillä voimia mulla selvästi oli lopussa. Kahdella vikalla kilsalla pyöritin kahta ajatusta: hirveä pissahätä ja maratonia crocksit jalassa juokseva Mannermaan Harri ei kyllä mun ohi mene. Onneksi en tiennyt, että Harrin matka oli valitettavasti jäänyt kesken.

Tuntuu, että leijailen. Tämä oli ehdottomasti vuoden paras lappujuoksu. En ole ollut näin tyytyväinen juoksuuni sitten viime syksyn puolimaran. Tämä antoi uskoa ja näytti mulle, että muutosta tapahtuu pikku hiljaa.

Jotain olen tehnyt viikkojen ja kuukausien varrella oikein. Jotain tein oikein valmistautumisessa. Ehkä niillä kammottavilla helletreeneillä oli oma roolinsa. Tekisi vain mieli fiilistellä ja hymyillä. Nappijuoksu!

Ja ne krampit - niitä ei tullut! Varmaan eka pidempi lappujuoksu, jossa pohkeet ja takareidet eivät krampanneet. Siinäkin tein jotain oikein.