Sinne se meni - marraskuu 2017. Ei ollut paha, vaikka musta maa ja sadepisarat jäivät päällimmäisinä mieleen. Omaa oloani taatusti virkisti viikon pyrähdys auringon luo, rauhallinen loma ja positiiviset jutut.
Vaihtoehtoinen marrasputki - loisto idea
Yhdessä juoksuryhmässä on ollut perinteenä marrasputki. Siinä on tarkoitus juosta marraskuun ajan joka päivä vähintään 25 minuuttia. En ole tähän lähtenyt, sillä olen epäillyt kropan sietokykyä ja omaa jaksamistani. On tuntunut, että tuo on itselle liikaa ja on turhan paljon riskejä saada turhia kremppoja.
Marraskuun olen liikkunut kuten minkä tahansa kuukauden. Sellaista tavallista ilman mitään ihmeempiä kommervenkkejä. Sitten tuli vaihtoehtoinen marrasputki.
Juoksujalka vipattaa -blogia kirjoittava Merituuli kehitteli vaihtoehdon. Jokaisena marraskuun päivänä oli tarkoitus liikkua vähintään 25 minuuttia. Tavan sai valita itse eli ei ollut pakko juosta.
Tähän lähdin innolla mukaan, sillä tiesin sen olevan omalle tekemiselleni ja luonteelleni paljon parempi tapa muistaa liikkua jokaisena päivänä. Kävelin, uin, juoksin, joogasin ja kävin salilla. Välillä venyttelin ja rullailin, mutta sitä edelleen liian vähän.
Vain matkapäivä Fuerteventuralta takaisin Helsingin marraskuuhun on pieni kysymysmerkki. Kävelin päivällä pitkin aurinkoisia katuja, piipahdin rantakahvilassa ja lopulta palasin ruokakaupan kautta hotellille odottamaan lentokenttäbussia. Kävelin tuona sunnuntainakin noin vitosen, mutta en mene valalla vannomaan, että olin liikkeessä yhtäjaksoisesti 25 minuuttia. Kävely tuli pätkissä, mutta sitä oli taatusti yhteensä matkapäiväksi oikein mukavasti.
Jos olen yltiörehellinen, ajattelen, että vaihtoehtoinen marrasputki onnistui melkein. Jos olen realisti, sanon, että jokaisena päivänä olin yhtäjaksoisesti liikkeellä vähintään 25 minuuttia. En tiedä, muuttiko tämä mitään elämässäni marraskuussa. Sen se teki, että olin tosi tarkkana, ettei tule lorvailupäiviä. Jos sellainen uhkasi, joogasin.
Kun ulkoistaa... Voi tulla huijatuksi
Marraskuun lenkit olivat lyhyempiä ja kevyempiä kuin vuosi sitten. Reippaat pätkät olivat vartista pariinkymmeneen minuuttiin, pitkikset alle kahta tuntia ja vetojakin oli siedettävästi. Harri muokkasi ohjelmaa, jotta saatoin juosta hyvällä mielellä ilman omantunnontuskia.
Pari viikkoa sitten armaassa Excel-taulukossani luki mun inhoamat viiden minuutin vedot. Kolme kappaletta! Viisi minuuttia! Onko pakko? Mieli teki olla huomaamatta koko saraketta, mutta sieltä se huuteli joka kerran ohjelmaa kurkatessa. Siispä ei auttanut.
Olin juossut vetoja tai mitään reippaita Kaarinan jälkeen tosi vähän. Lenkkejäkin oli alla tavallista vähemmän. Ajattelin, että lähden varovasti ja juoksen vedot jotain 7:30 min/km keskarilla. Muistin heinäkuussa aamupäivän helteessä juosseeni saman satsin 7:20 keskarilla. Silloin olin kuolla kuumuuteen.
Eka meni. Toka meni ja hengästytti. Kolmen minuutin palauttelu tuntui lyhyeltä. No, enää yksi. Kyllä yhdestä selviää. Viisi minuuttia. Se on vain 300 sekuntia eli ei juuri mitään.
Jossain vedon puolivälin tienoilla mulla oli olo, että mennään ehkä pikkuisen kovempaa. Loppu häämötti ja tuntui, että mennään ehkä jotenkin kovempaa kuin se 7:30. Muutamat sekunnit ja koetin kiristää jonkin loppukirin. Viisi minuuttia täynnä ja olen yhä hengissä. Niin.... Vähän kovempaa kai mentiin, kun loppupätkässä vauhti oli vain 55 sekuntia tavoitevauhtia kovempaa. Loogisella päättelyllä voi todeta, että jos alussa menee puolisen minuuttia hitaampaa kuin tavoitevauhti, lopussa sen voi tasoittaa kiristämällä 55 sekuntia kovemmaksi kuin tavoitevauhti. Se loppuosan vauhti oli lopulta 6:35. Ei ihme, että ajattelin vauhdin olevan pikkuisen kovempaa.
Tämän siitä saa, kun ulkoistaa vauhdin ja ajan katsomisen kavereille. Mitä tästä opin? Saatan tulla huijatuksi toistekin. Ja toki osaan hiljentää, jos on oikeasti pakko. Ilmeisesti tuossa ei ollut, koska en moista tehnyt.
Toipilas punatukkainen tyttö
Jos jonkin tapaturman voi sanoa sattuvan hyvään aikaan, se oli nilkkani seitsemän viikkoa sitten. Kaarina oli juostu viikkoa aikaisemmin ja kaikki tämän vuoden tavoitteet oli saavutettu. Edessä oli hyvänmielen lenkkeilyä ja ajatusten siirtoa jonnekin tulevaisuuteen.
Oli sateisen viikon sateinen lauantai. Takana pitkiksestä tismalleen 13 kilsaa. Jäljellä kaksi ja sen jälkeen pääsee saunaan.
Vantaanjoen varren hiekkatie oli märkää. Juostiin rauhassa ja ihmeteltiin taivaalta tipahtelevia pisaroita. Ja sitten - suorin vartaloin mahalleni hiekkaan.
Märkä hiekka valui tossujen alta ja rakensi railoa. Sade oli pehmentänyt hiekkatien ja hiekka vain valui ja valui. Mitään ei ollut tehtävissä, kun railo kasvoi jalan alla vetäen mukaansa.
Sadevaurio ja alta katoavat hiekkatie antoivat punatukkaiselle tytölle täystyrmäyksen. En saanut perkelettä sanottua, kun oli keskityttävä saamaan happea typötyhjiin keuhkoihin. Ensimmäinen ajatus taisi olla, että hiekka on pirun pahaa.
Istumaan ja hengittelyä. Varovasti ylös. Jokin tärkeysjärjestys asioilla pitää olla, kun ensimmäisenä nousin seisomaan yhdelle jalalle tärskyn saaneen nilkan kestoa tsekaten. Antoi ottaa koko painon eli ei mitään hätää. Köpöttelyä kotiin, kylmää, kohoa ja lepoa. Pari särkylääkettä nappasin, mutta seuraavana päivänä jomotus oli poissa.
Turvotusta, nilkan kuntouttamista, fyssaripuolen ammattilaisten konsultointia ja varovasti liikkeelle. Harrilta pyyntö ohjelman muokkaamiseen. Hierontaa, kun muu kroppa veti jumiin. Käynti lääkärillä, joka vahvisti, että lihasvamma, joka paranee parissa kolmessa kuukaudessa.
Viiden viikon jälkeen turvotus oli poissa. Kuuden viikon jälkeen tanssahtelu muutaman sentin koroissa työpaikan pikkujouluissa ärsytti nilkkaa. Vaan kylmä vei ärsytyksen pois nopeasti. Eilen seitsemän viikkoa ja alkuviikosta hierojan kommentti, että trauman jäljet ovat hänen mielestään lähes kokonaan pois.
Selvisin säikähdyksellä. Ehkä tarvitsin jotain, joka stoppasi treenivauhdin ja toi todellisen himmailun. Voi olla, että ilman tätä en olisi juossut näin vähän. Voi olla, että olisin unohtanut, miten tärkeää on hetkeksi rauhoittaa ja jatkaa vasta sen jälkeen. Enkä olisi ilman tätä oivaltanut, että töissä voi olla myös farkuissa. Niin komean ja kammottavan värinen koipeni oli, että vaihtoehdoiksi jäivät farkut tai paksut mustat sukkahousut. Ihan hirveästi ei huvittanut esitellä kaikkia mahdollisia väriyhdistelmiä.
Nyt kaikki on hyvin ja treenit jatkuvat rauhassa. Pidennän matkoja ja kovennan vauhteja vähitellen. Maailma odottaa ja ensi vuoden lappujuoksut odottavat. Olen onnellinen, että sain tänä vuonna kaiken haluamani. Olen onnellinen, että tapaturma löi punatukkaista tyttöä päähän vasta Kaarinan jälkeen. En halua ajatella, miltä olisi tuntunut, jos Kaarina olisi ollut vasta edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti