Sinne meni vuosi 2017

Kun juoksin vuoden 2017 ekan lenkin pimeänä ja tuulisena tammikuun aamuna, en tiennyt, mitä kaikkea vuosi tuo mukanaan. Ekaa lenkkiä olin odotellut hämmentävän pitkään, sillä elin tuossa hetkessä lähes tammikuun puoliväliä. Kävin loppiaisen aikaan katsomassa aurinkoa, joten lenkkeilyt olivat kävelyjä ja lyhyitä sellaisia.

Kokonaisuutta katsoessa näen kremppoja, ongelmia, epäonnistumisia, ratkaisuja ja elämässä kesäloman jälkeen muutaman onnistumisen. Näen hulluuden highwayn, jota koetin karkottaa juoksemalla ja vähän lisää juoksemalla. Ei varmasti joka hetkessä viisain ratkaisu, mutta lenkkarit ja ulkoilma saivat maailman asettumaan ja ajatukset selkiintymään. Taatusti oli lenkkejä, jotka olisi pitänyt jättää juoksematta. Vaan ei ollut punatukkainen tyttö niin fiksu. Pikemmin hengähdin päivästä ja hengähdin elämästä lenkkarit jalassa jossain kävelyteillä, meren äärellä, jokivarressa tai ihan vain jossain.

Henkireikä - hyvä ja huono juttu

Luin vuoden viimeisestä Juoksija-lehdestä ylikuormituksesta. Haastatellun triatlonistin toteamus, että harjoittelu on henkireikä, oli liian tuttu. Just tuota juoksu ja muu liikunta mulle on. Henkireikä ovat myös kirjat ja lukeminen. Ei taida mennä päivääkään, etten lukisi ainakin muutaman sivun. Yleensä iltaisin otan kirjan seuraksi ja rauhoitun sekä usein nukahdan siihen.

Näen, että loppuvuodesta ylikuormituksen riski oli olemassa. Joulukuussa tekaisin kaiken muun elämän ja arjen rinnalla juoksukilsojen kuukausienkan. Se jäänee kohdallani historian kirjoihin, sillä mulle 182,8 kilsaa kuukauden aikana on tosi kova. Tuokin näyttää, että vain juoksin ja juoksin, sillä lenkkejä kertyi joulukuulle 19. Jos en olisi juossut, mitä olisin tehnyt. En tiedä - enkä halua ajatella.

Kremppoja ja happi loppuu

Vuotta sävyttivät pari kremppaa ja pahat hengitysongelmat. Maaliskuussa podin komentelevaista selkä-pakarakremppaa. Juoksin muutaman lenkin ja liikuin muuten. Komentelevainen kremppa oli, sillä juoksuvauhdiksi se salli vain 9:00 min/km tai hitaamman. Kun koetin salaa mennä kovempaa, vihlaisu pakarassa palautti järjestykseen.

Keväällä tuntui, että lopetin hengittämisen kaikissa kovemmissa lenkkeilyissä. Cooper meni pahemman kerran pieleen ja Espoo iltajuoksu oli viimeinen pisara. Hankala on juosta, kun ei hengitä. Astman toteaminen selitti paljon, vaikka yhä on vaikea ymmärtää, että tuollainen seuralainen tuli loppuiäksi. Monia asioita pitäisi astmasta selvittää, mutta en vain saa aikaan. Hengittämisen kanssa oli taas loppuvuodesta vaikeaa. En tiedä, miksi. Elättelin toiveita, että helpottaisi ja siltä jopa tuntuu. Ehkä sain jonkin palasen kohdilleen ja happi muistaa taas reittinsä keuhkoissa. No, aika näyttää, miten tuon kanssa elän ja juoksen.

Helle ja loma juosten

Loma ja loman jälkeen työkaverien kysymys, mitä tein lomalla. Juoksin - ilmeisesti, kun sydänkesälle tekaisin siihen mennessä elämäni kuukausikilsaenkan 181,83. Kahvittelulenkkejä, hömpöttelylenkkejä ja taattu helle, kun punatukkainen tyttö oli lähdössä juoksemaan reipasta tai vetoja. Tunsin itseni hellemagneetiksi. Vuoden loppumisen lähetessä hellemagneetti oli muuttunut vastatuuli-, kaatosade-, rae- ja räntämagneetiksi. Ei kai kovempia juttuja voi juosta kuin vastatuuleen jossain sateessa. Ja niissä vastatuulissa kävin kumoamassa tuon heinäkuisen kuukausikilsaenkan huimalla yhdellä kilsalla.

Kolme onnistumista

Elokuussa Helsinki street run ja mikäs muukaan kuin helle. Matkaan varman päälle vauhdilla, jotta selviän maaliin. Vuoden eka onnistuminen. Se tunne, kun ymmärrät parantaneesi edelliskerran aikaa noin yhdeksän minuuttia. Ja lähdin vain varman päälle. Tuo antoi uskoa, että olen tehnyt jotain oikein. Samaa uskoa valoi syyskuun alussa juoksemani laktaattitseti. Yhä jaksan hymyillä testipalautteen kohdalle, jossa harjoitteluni sanottiin olleen laadukasta ja sillä olleen hyvä vaste. Tuntui upealta kuulla, että on mennyt oikeaan suuntaan oikeilla keinoilla.

Tuli kaarinalainen vesisade ja kaikki kaameat 21097 metriä. Vuoden kolmas onnistuminen odotti maalissa. Se kirjattiin lukuihin 2.49:44, josta olen yhä ylpeä. Ei tosiaan mikään hehkutusaika, kun monet juoksevat pk-lenkkinsä kovempaa. Silti tuo oli mulle yksi etappi kohti seuraavia haaveita ja tavoitteita.

Noihin kolmeen onnistumiseen tiivistyy päättynyt vuosi. Extrana pidän Joulujuoksua, jossa vahingossa huvitellen ja hömpötellen juostiin mulle paras virallisesti kirjattu kympin aika. En lähtenyt mitään hakemaan ja sain kaiken, mitä en edes osannut odottaa. Lisäksi sain viettää iltapäivän ihanien kavereiden seurassa ja nauttia Helsingin joulukuusta vaihteeksi keskustan maisemissa.

Pahaa hiekkaa

Uusi kremppa odotti Kaarinan jälkeen. Oli sateinen lokakuu ja joka paikassa märkää hiekkaa ja märkiä kävelyteitä. Oli Vantaan maratonin lauantai ja Tracker hihkaisi korviin matkaa taitetun 13 kilsaa. Jokivarressa märkä hiekka valui alta ja löi punatukkaisen tytön maahan. Mitään ei ollut tehtävissä, sillä hiekka vain valui ja rakensin mennessään railoa, johon lankesin. Nilkkaa podin lähes koko loppuvuoden. Oli helpottavaa, ettei mitään ollut rikki. Se vain vaati oman aikansa ja kasan kärsivällisyyttä. Helpottavaa oli, että koko ajan sain liikkua, mutta mikään tekeminen ei saanut sattua koipeen. Vaan oli se huima tunne, kun itsenäisyyspäivänä sain juosta ekan kovemman treenin tapaturman jälkeen. Silloin tunsin itseni voittajaksi.

Faktat kasaan

Vuoden 2017 juoksukilsat ovat 1643,2 ja aikaa sain tähän kaikkeen käytettyä lähes 244 tuntia. Vuoden takaiseen on lisäystä 173,9 kilsaa ja ajallisesti lähes 26 tuntia - hämmentävää. Tossujen nauhat olen solminut 168 kertaa, joka on vain neljästi enemmän kuin vuonna 2016. Lisänä uintia, salia, joogaa, pilatesta ja satunnaisesti muuta. Erilaiseen liikkumiseen käytin elämästäni noin 354 tuntia. Se on mulle paljon.

Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman kaikkia ihmisiä, joiden kanssa olen saanut kilometrejä taittaa. Ainoatakaan kilometriä en olisi ulkona juossut ilman näkevää seuraa. Ainoatakaan lappujuoksua en olisi juossut ilman näkevää seuraa. Vuodessa on ollut paljon hyvää ja paljon ajatuksiin kätkettävää.

En tiedä, mihin vuosi 2018 punatukkaisen tytön vie. Haaveita, unelmia ja toiveita, jotka kantavat tai rapisevat tyhjiin. Uusia kujeita ja itsepäisyyttä. Omalle kropalle lupaus paremmasta kehonhuollosta - se olkoon ainoa uudenvuodenlupaukseni.

Aurinkoisia ajatuksia ja hyvää mieltä tulevaan!

Kuva vuoden vaihteen ilotulituksesta