Taisi tulla talvi - ainakin siltä keskiviikkona töiden jälkeen tuntui. Olin tehnyt viikolle hienon lenkkisuunnitelman, jolla saan pidettyä Excelini ja itseni tyytyväisenä. Keskiviikolle olin ajatellut 35 minuutin reipasta, sillä olin palautunut maanantain vedoista ihmeen hyvin.
Aamulla ja päivällä tuuli ja ihmettelin työpaikan pihassa, lähtisinkö lentoon vai menisinkö ovesta sisään. Kahden vaiheilla olin, sillä niin paljon puhuri iski suoraan kohti. Maa oli lumeton, joten ei kai sääennuste ehdi toteutua ennen neljää. Ei kai...
Työkaverit vinkkasivat, että vähän tuota lunta näyttää tulevan. Taisivat pitää mua seonneena, kun kiirehdin lenkkarit jalassa ulos. Hieman olin alkanut epäröidä ja tein ajatuksissani suunnitelmanmuutosta. Ehkei tänään kuitenkaan reipasta. Juu, tosiaan ei!
Mietittiin avustajani kanssa, missä oltaisiin suojassa tuulelta. Lähdettiin kohti Myllypuroa, joka oli varmaan viisaampi päätös kuin merenrantaan suuntaaminen.
Lunta, lunta, lunta ja lisää lunta. Voi taivas, miten sitä oli. Lunta edessä. Lunta takana. Lunta sivulla. Lunta suussa. Lunta pipossa. Lunta silmissä. Lunta, josta ei vain tullut loppua.
Myllypuroa ristiin rastiin, Metropolian työmaan kiertäminen, Liikuntamyllyn parkkis ja vähitellen kohti voimalinjojen alla kulkevaa kävelytietä. Kumma juttu, miten vähän oli muita kulkijoita. Edes koiranulkoiluttajia ei näkynyt. Voimalinjojen alla tuli sentään vastaan yksi sauvakävelijä.
Vauhtia ei kannattanut edes miettiä. Ei siinä puuterilumessa ja pöperössä päässyt mihinkään. Ylämäki kohti jotain huoltoasemaa ja Vartsikan Alepaa. Mäkeä riitti ja riitti. Syke pilvissä ja henki ei kulje. Yskittää. En uskalla pysähtyä tai piipahtaa huoltsikalla sisällä, sillä sitten en lopeta yskimistä seuraavaan varttiin. Kotona katsoin, että yksi puolen kilsan pätkä oli ollut sykkeiden puolesta vk2:lla - taisi olla tuo ylämäki.
Lopulta Itiksen Prisma. Liikennevaloista yli ja Turunlinnantietä kohti työpaikkaa. Inhoan ihmisiä, jotka taivastelevat suojatiellä. Kun valot vaihtuvat, sitten mennään eikä ihmetellä. Inhoan ihmisiä, jotka kävelevät jalkakäytävällä monta rinnan ilman aikomustakaan väistää. Illalla puuskahdin, etten ikinä koskaan milloinkaan enää juokse Turunlinnantiellä. En! Kärsivällisyyteni alkoi loppua ja tunsin, miten ärsytys nostaa päätään. Sanoin avustajalle, että nyt alkaa mennä yli mun sietokyvyn. En ärsyyntynyt ilmasta, vaan ärsyynnyin autoista ja poukkoilevista ihmisistä. Ärsyynnyin jalkakäytävästä ja siitä, ettei voinut mennä jonnekin kauas pois niiden kaikkien säntäilevien tyyppien seasta.
Työpaikan ovella matkaa oli takana vähän reilut 11 kilsaa ja aikaa olin käyttänyt noin 102 minuuttia. Putsailin pahimmat lumet pois ja lähdin kapuamaan 112 porrasta kohti työhuonetta. Punatukkainen lumityttö taisi tiputella mennessään lunta ja vettä joka puolelle. Vaan olihan lumityttö käynyt lenkillä.
Kuvassa luminen puun oksa
Koko illan olin tosi väsynyt. Tuntui, ettei ole voimia mihinkään. Vähän venyttelin ja koetin syödä, jotta voimat palautuisivat.
Tiesin, ettei ole kaikkein viisainta juosta heti seuraavana aamuna. Vaan ei aina tarvitse olla viisas. Torstaiaamun lenkki li voimattominta menoa pitkään pitkään aikaan. Jalat olivat järkyttävän kipeät. Etenkin etureidet tuntuivat ja askel oli tosi voimaton. Lumessa rämpiminen kävi työstä eikä siitä ollut tulla mitään. Auratut pätkät olivat parempia. Voi, olisipa se Sahaanjankadun jalkakäytäväkin ollut aurattu. Syke nousi jokaisessa ylämäessä ja jalka ei tahtonut nousta.
Selvisin ja kaikesta huolimatta oli virkistävää aloittaa päivä ulkoilman ihmettelyn jälkeen. Töissä kipusin rappuja kuin hidastetussa filmissä. Jalat eivät vain nousseet askelmalta toiselle. Kaikki voima oli pois ja jokainen askelma tuntui vuorelta. Onneksi töiden jälkeen oli hieroja, joka hieman elvytti väsyneitä koipia.
Eilen aioin kokeilla uudemman kerran viikon reipasta. Kokeiluksi sekin jäi. Jokivarsi oli aurattu, mutta pakkanen laittoi keuhkot koville. En halunnut yskiä koko aikaa enkä halunnut rasittaa keuhkoja liikaa. Parin kilsan jälkeen päätin, että reippaan sijasta juostaan pitkis. Väitän viisaaksi päätökseksi, sillä muuten pitkis olisi jäänyt juoksematta. Eihän lumipyryn sävyttämä 102 minuuttinen ole sama kuin 130 minuutin pitkis.
Vantaanjoki oli paikoin jäässä ja paikoin aivan sula. Sorsia, lapsia pulkkien kanssa, pari hiihtäjää ja kaunista talvimaisemaa. Helsingin pitäjän kirkonkappelin kellot kumahtelivat. Rauhoittava ja levollinen tunne, vaikka kelloissa oli jotain surumielistä. Hyvin aurattua baanaa ja alamäkeäkin, joten vähän lisää vauhtia. Nostin sykettä pariksi kolmeksi kilsaksi. En reippaan tasolle, mutta aerobisen kynnyksen nurkille kuitenkin. Se tuntui hyvältä eikä yskittänyt, kun tuuli tuli takaa.
Nautin matkasta, vaikka nälkä alkoi huudella viestejään. Nastat olivat tarpeen ja Oulunkylän liittymän liikennevalot suosivat lenkkeilijää. Loppuverkaksi imurointi ja sauna. 15,1 kilsan jälkeen oli ihana nostaa jalat kohti kattoa ja lepuuttaa väsymystä pois. Aika hyvin arvioin, sillä sain pitkiksestä vain kuusi minuuttia ylipitkän. Mainio suoritus arviointivirheiden mestarilta.
Saunassa hiljaista, lämmintä ja rauhallista. Muutama lapsi kulki pihalla ja nautti talvileikeistä. Suihkussa astma muistutteli olemassaolostaan, sillä taisi pakkanen ja sauna olla sille kinkkinen yhdistelmä. Vartin verran otti henkeen ja huimasi, vaan sitten olo koheni ja maailma oli jälleen oikein päin. Jatkossa tiedän olla varovaisempi pakkaslenkin jälkeen saunoessa. Ehkä otan maltillisemman löylyn tai lyhennän löylyssä makoiluaikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti