Tavoitteita kuluvalle vuodelle

Kun uudenvuoden kynnyksellä ynnäilin päättyvän vuoden plussia ja miinuksia, ajatukset karkasivat väkisin myös tulevaan. Silloin en halunnut sanoa tavoitteita ääneen, vaikka melko selkeitä olivatkin. En tiedä, uskallanko niistä vieläkään puhua. Entäs jos eivät toteudu? Entäs jos en onnistukaan? Entäs jos sitä ja tätä ja tuota. Yksinkertaisesti, entäs jos en pääsekään tavoitteisiin ja sitten olenkin huono.

Onko itsearvostus tosiaan kiinni siitä, pääsenkö kaikkiin tavoitteisiin? Ei ole, vaikka välillä siltä tuntuukin. Onko itsearvostus kiinni siitä, että omat tavoitteeni ovat vaatimattomia monien muiden tavoitteisiin verrattuna? Ei ole! Pelkäänkö epäonnistumista? Hieman, mutta maailma tuskin siihen kaatuu.

Itseluottamus on kovilla, kun koetan olla vajoamatta maan alle pienine tavoitteineni. Kuuta en lähde kurkottelemaan, sillä uskon enemmän siihen, että pienin askelin pääsen lopulta perille. Perille pääseminen ja tavoitteen saavuttaminen on upea tunne. Aivan yhtä upeaa on tehdä matkaa ja katsoa, mihin on lopulta menossa.

Olin ajatellut, että lähtisin vitosella tavoittelemaan 36 minuutin rajaa. Aktia olisi siihen hyvä testipaikka, vaan tiedä tästä talvesta. Maaliskuun Aktiaan oli tosissani aikeissa lähteä kokeilemaan. Kun katson sääennusteita, taitaa jäädä kokeilematta. Haluan, että Sotungintie on sula ja haluan juosta kesätossuilla ilman pelkoa liukastumisesta. Nastoilla tai epävarmana jäätiköistä en lähde. Vaikka miten kutkuttaisi, turvallisuus menee edelle.

Kympillä haikailen aikaparannusta jonnekin 1.17 tienoille. Jos en ole työmatkalla, käyn kokeilemassa syyskuussa Rantakympillä, miltä ne kilsat tuntuisivat. Jos työmatka Eurooppaan kutsuu just tuossa, myyn Rantakympin osallistumisen pois ja käännän katseen johonkin toiseen lappujuoksuun. Rantakymppi houkuttelee, koska en ole siellä ikinä ollut. Vertailukelpoista tietoa saisin juoksemalla Pääkaupunkijuoksun varttimaran. Se ei viime vuonna mennyt suunnitelmien mukaan, mutta neljäs kerta samalla reitillä näyttäisi jotain suuntaa. Ehkä sinne, jos ei Espooseen.

Ja se tärkein eli puolikkaan ajan hilaaminen 2.49:XX minuuttiluvulle. Sydän ja pää sanoivat, että se menee ensi lokakuussa Kaarinassa. Siinä on se jokin, joka on mua varten. Pettymys oli suunnaton, kun huomasin järjestäjien siirtäneen Kaarinan syysmaran lokakuun ensimmäiseen lauantaihin. Olin aivan vakuuttunut, että se on jompanakumpana lokakuun viimeisistä lauantaista. En ollut uskoa lukemaani. Suljin Kaarinan nettisivun, suljin selaimen, avasin uudelleen, suljin ja avasin kolmannen kerran. Siinä se luki: juostaan lauantaina 7.10.2017.

Tämä nainen on lauantaina 7.10.2017 matkalla Tanskaan. Olen siellä lähes viikon työreissussa. Kaarinassa startataan ja nautitaan juoksusta, kun minä istun lentokoneessa ja junassa ja matkustan. Kiukunkyyneleet eivät olleet kaukana.

Missäs nyt juoksen vuoden parhaan puolikkaan? Ei kukaan tiedä, olisiko Kaarina ollut sitä. Siitä on tullut itselle jokin kultareunainen juttu, sillä molemmat Kaarinan reissut ovat olleet just sitä, mitä lappujuoksut voivat parhaimmillaan olla.

Kesäkuun alkupuolella on HHM, josta on tullut jo perinne. Vaikka startti on aamulla, helleriski on olemassa. Se on mulle myös hurjan aikaisin, kun on vasta alkukesä. Onko mun lähdettävä yrittämään kotikaupungin rannoilla ja kaduilla kurkottamaan kohti haavetta? Uskallanko? Mitä menetän, jos kokeilen? Mitä menetän, ellen kokeile?

Syksyt ovat mulle parhaita, kun ei ole helle ja takana on kesä lenkkeineen ja kesätekemisineen. Missä ihmeessä saisin juosta syksyllä puolikkaan? Vantaalle en lähde. Se ei rotvallinreunoineen ole mua varten. En yksinkertaisesti jaksa hyppiä ylös ja alas enkä olla niin hurjan tarkkana, ettei vain satu mitään. Väsyneenä keskittyminen herpaantuu, joten rotvallinreunaviidakko jääköön omaan arvoonsa. Lisäksi palaan Tanskasta vajaa pari vuorokautta ennen Vantaan starttia, joten sekin sulkee koko homman pois.

Mitä on tarjolla? Työkaveri houkutteli Tallinnaan. Se on kovin ajoissa ja helleriski on olemassa. Pääkaupunkijuoksun puolikkaan reitti on rankka. Haluan melko tasaisen asfalttipuolikkaan tai hiekka-asfalttipuolikkaan. Ei mitään ylämäki, ylämäki, ylämäki -viritelmiä.

Onko sulla ehdotusta? Missä kohtalaisen lähellä Helsinkiä olisi mulle hyvä puolikas? Oma pää on aivan tyhjä ja huomaan pettymyksen Kaarinan päivämäärään kalvavan vieläkin. En olisi uskonut, että yksi puolikas ja sen menettäminen työmatkalle ottaa näin koville.

Nuo ovat kaikki numerollisia tavoitteita. Niitä tarvitsen, mutta lopulta elämä ei ole niistä kiinni. Tärkein tavoite on oma hyvä olo, liikkumisen ilo ja asioiden tekeminen siten, että tekeminen on kivaa. Ei se aina ole kivaa, mutta pääosin kyllä.

Toivon osaavani pitää itsestäni huolta ja tekeväni asioita, joista nautin. Toivon löytäväni itseni sellaisten ihmisten seurasta, jotka ovat samanhenkisiä ja joiden kanssa maailma useimmin hymyilee kuin irvistelee. Toivon löytäväni onnellisuuden ja tasapainon arjen keskellä. Toivon löytäväni hyvän olon ja levollisuuden.

Ja extrana toivon saavani kesäkuun alussa viettää poikani lakkiaisia ja myöhemmin kesällä iloita yhdessä hänen kanssaan opiskelupaikasta fysiikassa tai tietojenkäsittelytieteessä. En ole varma, kumpi näitä jännittää enemmän - äiti vai poika.

Lumiakan mäkivedot

Tälle viikolle ohjelmaan oli kirjoitettu elämäni ensimmäiset mäkivedot. No, olen juossut sellaisia kerran - viime keväänä juoksukoulun treeneissä. Ohjelmassa ne olivat uutta ja en oikein tiennyt, miten ajatukseen suhtautuisin.

Viime vuoden lopulla kävin ystävän kanssa katsomassa Myllypurossa sopivaa mäkeä. Oli vaikea keksiä, missä olisi hyvä mäki ja millainen sen lopulta pitäisi olla. Myllypuron mäki näytti lupaavalta, vaikka oli ehkä aika jyrkkä. Pimeänä aamuna se oli kauniisti valaistu ja eriväriset valot toivat jännän tunnelman.

Muistissa oli Timon ja Harrin neuvo, ettei mäki saa olla liian jyrkkä. Muistissa oli tekniikkavinkki, että polvia pitää nostaa korostetusti. Viime kevättalvella juoksukoulussa mäkivetoja tehtiin jossain Tikkurilan ja Hiekkaharjun nurkilla junaradan läheisyydessä. Muistan, miten Timo näytti esimerkkiä ja ensimmäinen mielikuva oli sketsihahmo, joka juoksee korostetun tarkkaa ja korkeaa polvennostojuoksua.

Aikataulut sanelivat, että mäkivedot on juostava keskiviikkona. En niitä kalenteriin kirjoittaessani arvannut, mitä on edessä. Mäeksi valitsin kohti Oulunkylää junaradan vartta mennessä olevan pitkän ja kohtalaisen loivan mäen. Alussa siinä on jyrkkyyttä, mutta loivenee loppua kohden. Toivoin, ettei kovin montaa työmatkafillaroitsijaa tule vastaan. Ei tullut...

Töistä lähtiessä ilma näytti hyvältä, sillä sääennusteiden uhkaama pyry ei ollut alkanut. Savelaan päästessäni ennuste oli käynyt toteen ja lunta leijaili taivaalta koko ajan kiihtyvään tahtiin. Ajattelin, että kyllä tämä tästä. Ei lunta voi ehtiä paljon tulla, sillä lähdenhän lenkille ihan just.

Puolisen tuntia myöhemmin totuus alkoi paljastua. Alkuverkkana vastatuuleen jokivartta sillalta toiselle ja vähän radan vartta, jotta päästään mäen alle. Koetimme avustajani kanssa arvioida, miten pitkä matka on 200 metriä. Sellainen pätkä pitäisi pinkoa kuudesti. Ei auta - liikkeelle mars.

Toivoin, että Oulunkylän siirtolapuutarha suojaisi hieman idästä puhkuvalta tuulelta. Kuvitelmaa ja pahan kerran. Lumi pyrytti kasvoihin ja sivutuuli puhkui kääntyen välillä lähes vastaiseksi. Ensimmäinen, toinen - ei piru, onko tässä touhussa mitään järkeä.

Kolmas veto kohti kääntöpistettä. Sports tracker hihkaisee korviin uuden kilometrin täyttyneen. Jahas, se täyttyi liian aikaisin. Olemme juosseet noin 250 metrin mäkivetoja. Lyhennetään matkaa ja koetetaan selvitä hukkumatta lumeen.

Jalkojen nostaminen oli raskasta, tossut upposivat kuin pumpuliin, silmät ja suu olivat täynnä lunta ja kävelytien pinta meni pahemmaksi veto vedolta. Tuntui, ettei pääse eteenpäin, koska uppoaa lumen syvyyksiin.

Koska olin päättänyt tehdä kuusi mäkivetoa, yksi lumipyry ei punatukkaisen tytön päätä kääntänyt. Viimeisen kerran mäen päälle kavutessa tunsin itseni voittajaksi. Ei aavistustakaan, mitä hyötyä tuosta oli. Ainakin se kasvatti sisua ja itseluottamusta, että kyllä minä yhden lumipyryn selätän.

Loppuverkkana jokivarteen ja sama siltojen väli kuin alussa. Ennen vanhaa junasiltaa, jota nyt huristelee bussi 550, olin mennä nurin. Leijuvan ja liikkuvan uuden lumen alla oli jäätä. Kenenkään askelia ei näkynyt, vaikka olimme menneet samasta kohdasta puolisen tuntia aikaisemmin. Ei näkynyt koko reissulla kuin pari koiran kanssa kulkijaa sekä muutama fillarin taluttaja. Ikävä yllätys, jos oli lähtenyt aamulla fillarilla töihin.

Kaarros junasillan alle ja Vantaanjoen yli. Silta rämisi ja kolisi tuttuun tapaan. Sivutuuli puhalsi jokea pitkin. Lumi pyrytti kasvoihin ja koko nainen oli yksi lumiakka. Tero Vaara lauloi "Vielä on kesää jäljellä. Vielä tulee kauniita päiviä.". Naurusta ei ollut tulla loppua. Kuvaus sopi mainiosti just tuohon hetkeen. Aavemainen maailmanlopun tunnelma ja täysi hiljaisuus. Kyllä, vielä on kesää jäljellä, sillä eihän juhannukseen ole kuin nelisen kuukautta.

Kuvassa todistusaineistoa lumiakan ulkoiluhetkestä.

Ihania kuoseja ja kauniita värejä - My Preman legginsit testissä ja alekoodi

Onnekkaana sain testiin My Preman ihanat legginsit. Päättämättömyys iski, kun arvoin, minkä kaikista ihanista kuoseista ja pirteistä väreistä valitsisin. Lopulta hillitympi puoli Sarista sai vallan ja päädyinnäihin kaksivärisiin. Yläosa on musta ja alaosaan väriksi valitsin pinkin. Ei senkään valinta ollut helppo, sillä lila alaosa veti puoleensa.

Oikeasti mun teki mieli ottaa testiin nämä ihanat Kolibri-legginsit. Materiaali olisi ollut sellaista, että näillä olisi voinut myös treenata. Merituuli kuvaili kuosia ja väritystä. Mieli sykki mallille, mutta rohkeus loppui kesken. Enhän minä nyt tällaisia - ei kehtaa. Ja silti.... Kuka lopulta sanoo, mitä kehtaan päälleni laitta aja mitä en? Onko se naapuritalon rouva, bussikuski, kauppakeskuksen vartija vai minä itse? Niinpä, Kolibri-legginsit pyörivät yhä mielessä.

Sain nuo kaksiväriset legginsit postissa pari päivää sitten. Ensin kokeilin ja ihmettelin. En ollut alkuun käsittää, miten säären kohdalle tuleva rypytys asettautuu. Laitoin yhdellä tavalla, laitoin toisella tavalla ja kolmannella sain juonesta kiinni.

Nuo istuvat hyvin, materiaali tuntuu mukavalta päällä, vyötärö on korkeammasta vyötäröstä pitävälle just hyvä ja alaosan pinkki on hieno. Kuva on ottamatta, kun en ole saanut ketään kuvaamaan. Toivottavasti lähipäivinä, sillä onhan näin hieno vaate ikuistettava. Taidan yrittää hieroa diiliä pojan kanssa.

Voisin kuvitella pitäväni näitä tunikan kanssa tai vaikka jonkin lyhyen mekon seurana. Tänään legginsit pääsivät jalkaan saunan jälkeen, jottei pohkeita palele. Säärystimet tuntuivat ylimitoitetuilta, vaan nämä ovat sopivan lämpimät ilman tunnetta jalkojen paistumisesta. Väsyneet jalat olisivat ehkä kaivanneet kompressiosäärystimiä. Kun vain tietäisin, mikä on se varma paikka, johon olen ne laittanut.

Preman taustalla on lähes 50-vuotias lahtelainen perheyritys Soilituote Oy. Soilituotteen päätuote on Lena-merkki joka valmistaa naisten vaatteita. Sen vierelle syntyi Prema. Jäin ihmettelemään, miksi sana Prema ja mitä se tarkoittaa. Vastaus oli yrityksen sivuilla:

"Mitä se Prema sitten sanana tarkoittaa? Se on Sanskritin kieltä ja tarkoittaa - mitäpä muutakaan kuin Rakkautta! No miksi Sanskritin kieli? Se tulee hyvin loogisesti joogaopettajuuteni kautta - nyt saan välittää iloa ja hyvää mieltä sekä joogan että Prema-vaatteiden kautta!"

Innostuitko? Yhteistyökuvion kautta saat 10 %:n alennuksen, kun kirjoitat vaatetta tilatessasi kuponki-kenttään Takomorunners. Verkkokauppa on täällä.

Jos lähdettäisiin kahville...

Hirveetä menoa Marika kirjoitti viikolla osuvan blogin ajatuksella lähtisitkö kanssani kahville. Blogia lukiessa vastailin ajatuksissani Marikan kysymyksiin ja mietin, millainen keskustelu meille olisi niistä kaikista ajatuksista syntynyt. Kerran Marikan nähneenä ja mm. sadetta heinäpaalien keskellä pitäneenä uskon, että juttua olisi ollut sopivasti kaikesta mahdollisesta.

Idea innosti miettimän samaa eikä ajatus jättänyt rauhaan.

Jos lähtisit kanssani kahville, menisimme johonkin suosikkikahviloistani tai jonnekin aivan uuteen ja tuntemattomaan, jota ehdottaisit. Kesäisenä päivänä kahvila voisi olla Sininen huvila Linnunlaulussa tai Huvilan kahvila hämmentävän lähellä Mannerheimintietä Hakasalmen huvilassa. Syyssateilla tai talvella menisimme vaikka kahvila Sävyyn tai cafe Cardemummaan Kallioon tai Kahvi-Charlottaan Kamppiin. Ihania paikkoja olisi vaikka miten. Ehkä näyttäisit jonkin aivan uuden, josta en ole koskaan kuullutkaan. Oikeastaan se olisi just oikea, sillä tuttuun voi palata aina, mutta uutta ei löydä etsimättä.

Ja se kahvi - sopivan tummaa, mutta ei kaikkein tummimpia. Sekaan maitoa, sillä mustana en kahviani suostu juomaan. Olen mieluummin ilman kuin yritän väkisin maistella mustaa kahvia. Edes sokeri ei korvaa hätätilassa maitoa. Teekin kelpaa, sillä lounaan jälkkärinä ja iltaisin juon teetä. Ennen join iltakahvin, mutta se ei enää houkuttele. Ehkä olen tullut vanhaksi tai vain muuttanut tapaani.

Juttelisimme kirjoista ja haluaisin kuulla, mitä olet lukenut. Kertoisin, että yllätyin, miten koukkuun jäin Barbara Demicin kirjaan Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa. Vaikutuin ihmisten sitkeydestä ja järkytyin Pohjois-Korean arjesta. Länsimaassa on vaikea käsittää, millainen sanamukaisesti suljettu maa Korean niemimaalla on. Kertoisin, että tuon jälkeen kaipasin kevyttä ja hömppää. Sitä sain, kun uppouduin ilta toisensa jälkeen Sophie Kinselan Himoshoppaaja korjaa potin -maailmaan eli Becky Bloomwoodin edesottamuksiin. Tänään saatan hypätä Shetlannin saarille Ann Cleevesin ja komisario Vera Stanhopen kera.

Kysyisin, mitä odotat alkavalta viikolta. Ehkä vietät hiihtolomaa ja suunnittelet kaikenlaista lomapuuhaa. Hiihtämään ei taida päästä, mutta onneksi ulkona voi tehdä muutakin. Kertoisin, että tämä on vuoden 2005 jälkeen ensimmäinen hiihtolomaviikko, jolloin en ole päivääkään lomalla. Monet hiihtolomat olen ollut etelässä aurinkoa katsomassa ja joinain viikkoina olen pitänyt muutaman vapaapäivän. Abini lukee kirjoituksiin ja suorittaa ohjelmoinnin kurssia valmistautuen sen näyttökokeeseen, joten omat työpäiväni eivät ole häneltä pois. Jos näyttökoe onnistuu loisteliaasti, opiskelupaikka tietojenkäsittelytieteessä tipahtaisi syliin. Vaatimustaso on hurja, mutta kokeilemalla ja parhaansa yrittämällä ei menetä mitään. Jos kirjoitukset menevät hyvin, tulevaisuus antaa kaikenlaisia kiinnostavia vaihtoehtoja. Jännitän tätä lähes yhtä paljon kuin aikoinaan omia kirjoituksia ja opiskeluhaaveita. Toivon pojan katsovan rohkeasti toiveopintoihinsa, sillä äitinsä ei koskaan uskaltanut pyrkiä oikikseen, vaikka se oli suuri unelma. Kasvatustiede oli hyvä valinta, mutta ei se ykkösjuttu, jos olisin saanut vapaasti valita.

Pohdiskelisin matkakuumetta ja pelkoa, etten pääsekään reissuun. Kysyisin, mihin haluaisit matkustaa, jos saisit valita. Haluaisin kuulla matkakertomuksia ja vinkkejä, jos niistä jäisi omaan mieleen kytemään jotain uutta ja tuntematonta. Kertoisin, että juuri nyt mieli halajaa Lissaboniin, Dubliniin tai Reykjavikiin. Kertoisin, että syyssateiden keskellä tahdon Fuerteventuralle, ja että olen melkein päättänyt hotellinkin. Onneksi matkanjärjestäjiltä ei voi vielä varata haluamaani, sillä eihän mulla ole matkaseuraakaan. Kädet ristissä luotan asioilla olevan tapana järjestyä - tavalla tai toisella.

Onnettomana ruoanlaittajana ihmettelisin, mitä kokkaisin tulevana viikonloppuna. Olen aina inhonnut ruoanlaittoa ja tehnyt sitä pakon edessä. Osaan maustaa hyvin porsaanfileen ja tehdä jotain muuta, mutta gourmet-kokkia musta ei saa ikinä. Varmaan oppisin jos uskaltaisin yrittää ja erehdyksen kautta yrittää uudelleen. Ottaisin ilahtuneena vastaan kaikki helpot vinkit, ideat ja niksit, joita voisin soveltaa viikonloppuisin ja arkena. Yksi pelastukseni on työpaikkaruokala, josta voi ostaa ruokaa myös kotiin. Vuosikaudet olen syöttänyt pojalleni Antellin safkoja, jotka ovat taatusti parempia kuin vaikkapa valmisruoat. Ei kai taitoa olisi mahdoton oppia. Ei ainakaan, jos olisi innostusta. Siivoan mieluummin kuin kokkaan. En ymmärrä ruokaohjelmien viehätystä enkä nauti tuntikausien odottelusta ruoan muhiessa uunissa.

Ehkä puhuisimme liikunnasta tai vaikka shoppailusta. Oletko löytänyt jotain ihanaa keväistä vaatetta tai jotain huippua alesta? Hyödynsin viikolla XXL:n alen ja kävelin putiikista ulos talvijuoksutrikoiden, vapaa-ajanhousujen, lämpimien juoksuhanskojen ja kaksien kesähelteitä odottavien juoksushortsien kanssa. Loin pitkiä kaihoisia katseita taivaallisen ihanaan punaiseen juoksutakkiin, jonka jätin kauppaan. Mitä itsehillintää? Se oli ihana! Mistä olet löytänyt hyviä urheiluvaatteita? Mistä kummasta löytää istuvia ja mukavia hameita työkäyttöön?

Minuutit kuluisivat ja tunti vaihtuisi toiseksi. Kahvimuki on tyhjä ja seuraavat seikkailut odottavat. Paljon ajatuksia ja paljon keskenjääneitä juttuja. Tästä voisimme jatkaa toisella kertaa, sillä monissa hetkissä parasta on jatkuvuus, joka kestää pidemmän tai lyhyemmän välimatkan.

Turhanaikaista touhua ja penkkarihumua

En ole aikoihin palannut lenkiltä sellaisen ärsytyksen ja tympiintymisen vallassa kuin tänään pitkikseltä. Ohjelmassa oli 110 minuuttia, joten olin sanonut oppaalle, että mennään parisen tuntia ja mieluusti jokivarressa.

Nastat jalkaan, musat korviin ja Sports tracker päälle. Punatukkainen tyttö oli valmis. Hanskat taskuun, jos tarvitsee. Mittari näytti +6, mutta sen verran viileä tuuli puhalteli, että laitoin suosiolla hanskat käteen ekan sadan metrin jälkeen.

Oppaalla ei ollut nastoja. Ajattelin, että hän laittaisi voimakaskuvioiset lenkkarinsa, joilla on pärjännyt ihan kivasti liukkaammillakin keleillä. No, ei ollut laittanut, vaan hipsutteli kesätossuilla.

Jokivarressa oli sulaa, märkää hiekkaa, vesilammikoita, jäätiköitä, pehmeää jäätä, pehmeää lunta ja kaikenlaista lumisohjoa. Nastat pitivät ja tuntui, että askel oli yllättävän kevyt eilisten vetojen jälkeen. Eilen ei tuntunut siltä, kun Sailan tsemppaamana sinnittelin 3 X 6 min 3 min palautuksilla. Yhtään ei saatu alle seiskan keskarilla, mutta sykkeitä katsoessa olin mennyt maksimeilla tai lähes maksimeilla koko ajan. Se oli paras, johon eilen pystyin. Ehkä toissapäivän lennähtely Rovaniemelle ja takaisin sekä hurjan kiirus viikko painoivat naisessa.

Tänään eivät oppaalla tossut sitten pitäneetkään. Mentiin jokivartta viitisen kilsaa ja käännyttiin Siltamäkeen. Kierrettiin sikäläinen urheilukenttä ja lähdettiin ylempänä olevaa tienpätkää nenä suunnilleen paluusuuntaan näyttäen. Ajattelin, että mennään sitten tuolta, jotta opas pysyy pystyssä. Voi taivas, mihin jouduin!

Kaivettuja katuja, kuoppia, möykkyjä, työmaita ja ties mitä muuta. Kaivureita, kaivettuja nurmikenttiä ja yksinkertaisesti rakennustyömaita kerrassaan riittävästi. Syke nousi taivaisiin, vauhtia ei voinut pitää ja oli varottava joka askelta. Lopulta olin niin kiukkuinen, että olisi tehnyt mieli istua maahan ja itkeä.

Kun tuo möykky-kuoppa-työmaa -show loppui, edessä oli autoteitä. Jokainen ohi ajava auto ärsytti. Jokainen kadun ylitys ärsytti. Jokainen liikenteen meteli ärsytti. Syke ei laskenut, vauhti ja syke olivat totaalisen epätasapainossa ja olisin halunnut kirkua ärsytyksestä.

Lopulta takaisin jokivarteen Pukinmäen matonpesupaikan luota. Ei ollut kesätossuissa pitoa, kun hölkkäiltiin kohti Kehän alikulkua. Mun nastat pitivät edelleen. Vesilammikoita, joita en enää lopussa suostunut kiertämään, sillä vettä niissä oli ehkä sentti. Vähän märät kengät, mutta useimpiin lammikoihin olin nastoilla vedenpintaa ylempänä.

Meni siinä lopulta 114 minuuttia ja 12,15 kilsaa. Jälkifiilis oli pahemmanlaatuinen ärsytys, jota kuvaisi paremmin jokin vähemmän hieno sana. Sauna päälle, huomisaamun smoothien pyöräytys ja oluttölkin kanssa saunaan. Jalat kohti kattoa, löylyä ja lenkin läpikäyntiä. Yleensä olut ja sauna auttavat, vaan tänään ei niiden taikavoima tehonnut. Seuraavana kokeilen joulutorttuterapiaa inkivääriteen kera. Pakastimesta löytyi paistamattomia joulutorttuja, joista pari kävin juuri nostamassa pois uunista. Pojan kanssa todettiin, ettei mikään estä meitä syömästä joulutorttuja helmikuussa.

Mutisin juoksukoulun Facebook-ryhmään ärsytystä. Mutisin täysin jumiin mennyttä kroppaa, kun jännitin möykkyjä, kuoppia ja oppaan pystyssäpysymistä. Harri ehdotti hierontaa tai pitkiä venyttelyjä. Juu, kai ne auttaisivat. Pikemmin tuntuu, että voisin nyrkkeillä, repiä kasoittain paperia, paiskoa tavaroita tai vaikka siivota. Kun Harri vielä vinkkasi, että jokaisella venytyksen syventämisellä ajattelen ärsytyksen poistumista ja hymyilen, jolloin en kohta enää muistakaan ärsytystä. Tuolle kommentille oli pakko hymyillä.

Penkkarihumua

Omista penkkareista tuli tällä viikolla 26 vuotta. Hurjaa, justhan ne olivat. En muista, mitä auton kyljessä luki. Muistan Paltanmäen keskusvankilan 3 B -tekstin ja vanginasusteet. Muistan kevyen lumisateen ja vapauden tunteen. Muistan, miten ajettiin Kiikanmäkeä alas ja kierrettiin ympäri Orivettä.

Muistan Abihymnin, jota laulettiin antaumuksella.

"Nyt on meillä ilonpäivät abiturientit. Koulut kun on loppuneet ja kohta alkaa tentit. Tuutimalullan tuutimalullan tuutimalullan lei tuutimalullanluikki ja tuutimalullan lei."

Muistan luokanvalvojalle omistetun riimittelyn Tulipunaruusujen säveleen.

"Aamuin luokse pienen Raijan luo. Itseäni juoksuun hoputan. Kuiskaa hiljaa omatunto, missäs onkaan vastuuntunto. Kaikkea kun tehtynä ei oo.

...

Kauhuissaan me sua katsottiin. Monisteita viskoit meille niin. Jos et löydä aukkojasi, ole hiljaa paikallasi. Raija meille kerran tokaisi.

...

Hiljaisuus se täällä alkaa nyt. Abit kun on täältä lähtenyt. Muista meitä tunneillasi. Poista siten ikäväsi. Meitähän sä unohtaa et voi."

Ja sen violetin maalin, jonka luokanvalvojalle annoimme. Lila luomiväri oli hänen suosikkinsa, joten ajattelimme maalinkin olevan. Monisteita ja aukkotehtäviä ei voi unohtaa. Tuntui, että hukumme molempiin. Silloin aukkotehtävät olivat uutuutena kielten ylioppilaskirjoituksissa. Ilman Raijaa en olisi saanut enkkua läpi ja innostunut saksasta niin paljon. Harmillista, että saksan taito on vuosien vieriessä ruostunut prepositiolistojen ja modaaliverbien latelun tasolle.

Muistan fyskan ja kemman opettajalle lauletun:

"On mulla laaja fysiikka, mut miksi suremaan. Jo kauan sitten lääkkeen löysin siihen puremaan. Päällä pulpettini vihreen pinnan aivan likaisen on uni mulle maistunut mä tiedän kyllä sen.

Kopsaamaan kopsaamaan joka aamu sännätään. Ja kun tunti on ohi niin juostaan ruokalaan. Tahdon olla fysiikassa aina sekä maanantaina, tiistaina, keskiviikkona ja torstaina."

Opettajan luokka oli yläasteen puolella ja pulpetit olivat oikeasti vihreitä. Kun lukion ruokailu alkoi klo 11.45, opettaja alkoi vähitellen antaa läksyjä. Lopulta juoksimme ruokalaan klo 12.00 maissa ja hotkimme safkan ehtiäksemme klo 12.15 alkavalle tunnille. Kaikesta tästä huolimatta hän oli erittäin hyvä opettaja ja ilman hänen oppejaan en olisi edes harkinnut vastaavani reaalissa myös yhteen fysiikan tehtävään.

Kuvassa on yksi Helsingin luonnontiedelukion penkkariauto, joka on juuri kääntymässä Kimmontieltä Mäkelänkadulle. Auton kyljessä on banderolli "They said we can't. Here we are.". Poika on yhtenä nolla-aamuisena auton lavalla.

Harmillisesti olin penkkaripäivänä Rovaniemellä työmatkalla. Autoajelun ja muut kuulumiset kuulin kotiuduttuuani. Käheä ääni oli jo palautunut ja hyvä mieli näytti säilyneen. Kaupunki oli näyttänyt erilaiselta auton lavalta ja tunnelma oli ollut huikea vapaudesta nauttiva. Tämä on yksi ikimuistoisia päiviä, jonka tunnelman toivon säilyvän pojankin mielessä pitkälle tulevaisuuteen.