Ystäväni piriformis

Olisi tehnyt mieli kirjoittaa otsikkoon Voihan piriformis. Se on tällä hetkellä kaiken pahan alku ja juuri. Olen opiskellut, että piriformislihas on syvällä pakarassa reisiluun yläosan ja ristiluun välillä eli se on yksi syvistä pakaralihaksista. Se auttaa jalkaa kiertymään ulospäin. Alaraajaa hermottava iskiashermo kulkee piriformiksen alta tai sen välistä.

Tammikuun lopulla juoksin yhden loskalenkin, jonka jälkeen pakara kipeytyi. Se ei juuri haitannut juoksua ja muuta liikkumista, joten venyttelin, hierotutin jalat ja jatkoin liikkumista. Jalat hieronut kaveri vahvisti epäilykseni, että piriformis ja keskimmäinen pakaralihas olivat kireät. Myös toisessa pohkeessa oli melkoisesti kireyttä. Lihas tuntui paranevan ja näytti, ettei tästä sen enempää.

Viime viikon lauantaina aurinko paistoi ja hölkkäiltiin kaverin kanssa pitkistä. Röpelöä ja liukasta oli, mutta nastoilla se ei haitannut. Jossain Tammiston nurkilla olin kompastua jääkokkareeseen. Toki vastaanottava jalka oli just se, joka oli kipuillut. Laskin koko painon jalalle, horjahdin ja tahdonvoimalla pidin itseni pystyssä. Pakaraa vihlaisi vähän, mutta ajattelin, ettei se ollut kuin tärähdys ja äkkinäinen liike.

Hieman pakaraan jäi kipua ja otin lyhyen Burana-kuurin, jos olisi tulehdusta. Tiistaina lähdin töiden jälkeen kevyen viikon reippaalle lenkille. Ajateltiin avustajani kanssa käydä katsomassa, onko Tammisalon nurkilla ollut haikara yhä paikoillaan. En ymmärrä, mistä harmaahaikara on eksynyt helmikuussa Helsingin rannoille. Näin sen ensimmäisen kerran pari viikkoa sitten, kun ystävän kanssa ulkoiltiin auringon noustessa. Emme olleet uskoa näkemäämme, sillä pienessä sulassa oli kymmenittäin sorsia ja hieman sivummalla nökötti harmaahaikara. Viimeksi näin sen Tammisalon ja Laajasalon siltojen välissä, jossa se ikään kuin vartioi sorsien edesottamuksia.

Rannassa oli hyvää lunta, puoliksi sulaa ja sitten sitä loskaa. Kiihdytettiin vähän kovempaan vauhtiin, jotta saisin sen reippaamman 20 minuuttia, mikä ohjelmassa tälle viikolle luki. Välillä oli hankala astua, kun ei tiennyt, mitä jalan alla milloinkin on. Haikara tuli nähtyä ja käännyttiin takaisin aiemmin kuin alkujaan ajattelin. Rannan kävelytie meni sen verran huonoksi, ettei huvittanut jatkaa Tuoriniemen uimarannalle asti.

Tuo lenkki oli viimeinen pisara pakaralle. Se hermostui kunnolla ja käveleminenkin oli hankalaa. Seuraavana aamuna soitin työpaikan alakerrassa olevaan fysikaaliseen ja kyselin aikaa. Onni oli matkassa, sillä sain ajan alle tunnin päähän. Fyssari oli outo, mutta olin kuullut hänestä ihan hyvää palautetta, joten uskalsin lähteä kokeilemaan.

Hetken fyssari tutki, testaili liikeratoja ja ihmetteli lihaksia. En yllättynyt, kun kertoi piriformiksen olevan yksi kova klöntti. Sitä olin epäillyt, sillä heijasteet olivat jo menneet sääreen ja epäilin iskiasta. Sen sijaan yllätyin, kun hän sanoi takareisien ja lonkankoukistajien liikkuvan hyvin. Hmmm... Tuntui uskomattomalta, mutta ehkä ne ovat sitten keskimääräistä paremmassa tilanteessa. Lisäksi fyssari sanoi, että sokeilla on usein kireyttä just takareisissä ja lonkankoukistajissa. Ihmeissäni kyselin perusteluja ja kuulin, että askel on monilla lyhyt ja jännittynyt, mikä kiristää just noita lihaksia. Olen taipuvainen uskomaan, koska tiedän hänen hieroneen paljon näkövammaisia asiakkaita. Jäin pohtimaan ja oivalsin, että mun askel on lyhyt ja jännittynyt vain liukkailla. Muuten taidan kävellä rennosti ja ehkä juoksenkin kohtalaisen rennolla askeleella. Juoksussa rentouteen vaikuttaa myös opasjuoksija ja mun luotto häneen.

Jalkoja on hierottu tällä viikolla kahdesti. Piriformis on alkanut antaa periksi, vaan ei se kunnossa vielä ole. Voltarenia, kevyttä venyttelyä ja liikunnan unohtamista - niillä meni loppuviikko. Töissä en pystynyt välttämään istumista, sillä palavereissa ei voi pomppia edestakaisin. Työhuoneessa vaihtelin asentoa ja säätelin pöytää. Onneksi on sähköpöytä, joten saatoin seistä, istua toimistotuolilla ja istua satulatuolilla. Ylös nousin säännöllisen epäsäännöllisesti ja koetin naputtaa konetta seisten mahdollisimman paljon.

Joogan jätin välin, sillä pakaralihakset olisivat joutuneet liikaa töihin. Salille en uskaltanut lähteä ja loppuviikon lenkit peruin. Huokaus.... Liikkuminen on ollut minimissä ja lähinnä paikasta toiseen siirtymistä. Ulkona olen tiistain jälkeen ollut vain kulkiessa paikasta toiseen. Edes pilatekseen en uskaltanut tänään lähteä, jottei pakara rasitu. Ensin ajattelin, ettei siellä joudu juuri syviä pakaralihaksia käyttämään. Niin... Taitaa joutua ja enemmänkin, joten ei tänään.

Eilisen lähinnä makasin sohvalla lukemassa, katsomassa telkkaria ja seuraamassa MM-kisoja. Kavereina olivat kyllästyminen, tympiinnys, karkit ja jogurtti-inkiväärit. Olivathan herkut hyviä, mutta eivät ne mitään auttaneet. Lepo ja istumisen välttäminen tuntuivat auttavan, sillä tänään pakara on parempi.

Päässä käyvät vuoropuhelua järkevä punatukkainen tyttö ja kerrassaan tympiintynyt punatukkainen tyttö. Järkevä kertoo, että muutaman päivän malttamalla homma paranee ja sitten pääsee taas baanalle. Tympiintynyt kertoo, ettei se jaksa enää yhtään ja pää hajoaa paikallaan olemisesta. Vuorotellen ovat voitolla ja vilpittömästi toivon järkevän saavan lopullisen yliotteen. Mieli on kieltämättä ollut vähän matalalla, kun on tottunut ulkoilemaan ja liikkumaan. En tahdo osata ottaa levosta kaikkea irti, mitä siitä voisi ottaa.

Kevyestä viikosta tuli superkevyt. Ensi viikolle lenkit on sovittu ja ihmettelen, uskallanko vai enkö uskalla. Juoksukoulun Facebook-ryhmään laitoin kysymystä, miten jatkaa tästä. En tiedä, milloin uskaltaisin varovasti lenkkeillä ja mikä se lenkki olisi. En halua riskeerata lähellä olevaa kesää. Haluan saada pakaran kuntoon Haluan päästä juoksemaan huoletta ja ilman pelkoa kivun pahenemisesta. Toisaalta haluan tehdä muutakin kuin maata sohvalla ja syödä karkkia. Ei sohvalla makaaminen vaarallista ole ja koetan selittä itselleni sen voivan tehdä myös hyvää. Ei lepo pahasta ole, mutta pakkolepo on eri asia.

Tavoitteita kuluvalle vuodelle

Kun uudenvuoden kynnyksellä ynnäilin päättyvän vuoden plussia ja miinuksia, ajatukset karkasivat väkisin myös tulevaan. Silloin en halunnut sanoa tavoitteita ääneen, vaikka melko selkeitä olivatkin. En tiedä, uskallanko niistä vieläkään puhua. Entäs jos eivät toteudu? Entäs jos en onnistukaan? Entäs jos sitä ja tätä ja tuota. Yksinkertaisesti, entäs jos en pääsekään tavoitteisiin ja sitten olenkin huono.

Onko itsearvostus tosiaan kiinni siitä, pääsenkö kaikkiin tavoitteisiin? Ei ole, vaikka välillä siltä tuntuukin. Onko itsearvostus kiinni siitä, että omat tavoitteeni ovat vaatimattomia monien muiden tavoitteisiin verrattuna? Ei ole! Pelkäänkö epäonnistumista? Hieman, mutta maailma tuskin siihen kaatuu.

Itseluottamus on kovilla, kun koetan olla vajoamatta maan alle pienine tavoitteineni. Kuuta en lähde kurkottelemaan, sillä uskon enemmän siihen, että pienin askelin pääsen lopulta perille. Perille pääseminen ja tavoitteen saavuttaminen on upea tunne. Aivan yhtä upeaa on tehdä matkaa ja katsoa, mihin on lopulta menossa.

Olin ajatellut, että lähtisin vitosella tavoittelemaan 36 minuutin rajaa. Aktia olisi siihen hyvä testipaikka, vaan tiedä tästä talvesta. Maaliskuun Aktiaan oli tosissani aikeissa lähteä kokeilemaan. Kun katson sääennusteita, taitaa jäädä kokeilematta. Haluan, että Sotungintie on sula ja haluan juosta kesätossuilla ilman pelkoa liukastumisesta. Nastoilla tai epävarmana jäätiköistä en lähde. Vaikka miten kutkuttaisi, turvallisuus menee edelle.

Kympillä haikailen aikaparannusta jonnekin 1.17 tienoille. Jos en ole työmatkalla, käyn kokeilemassa syyskuussa Rantakympillä, miltä ne kilsat tuntuisivat. Jos työmatka Eurooppaan kutsuu just tuossa, myyn Rantakympin osallistumisen pois ja käännän katseen johonkin toiseen lappujuoksuun. Rantakymppi houkuttelee, koska en ole siellä ikinä ollut. Vertailukelpoista tietoa saisin juoksemalla Pääkaupunkijuoksun varttimaran. Se ei viime vuonna mennyt suunnitelmien mukaan, mutta neljäs kerta samalla reitillä näyttäisi jotain suuntaa. Ehkä sinne, jos ei Espooseen.

Ja se tärkein eli puolikkaan ajan hilaaminen 2.49:XX minuuttiluvulle. Sydän ja pää sanoivat, että se menee ensi lokakuussa Kaarinassa. Siinä on se jokin, joka on mua varten. Pettymys oli suunnaton, kun huomasin järjestäjien siirtäneen Kaarinan syysmaran lokakuun ensimmäiseen lauantaihin. Olin aivan vakuuttunut, että se on jompanakumpana lokakuun viimeisistä lauantaista. En ollut uskoa lukemaani. Suljin Kaarinan nettisivun, suljin selaimen, avasin uudelleen, suljin ja avasin kolmannen kerran. Siinä se luki: juostaan lauantaina 7.10.2017.

Tämä nainen on lauantaina 7.10.2017 matkalla Tanskaan. Olen siellä lähes viikon työreissussa. Kaarinassa startataan ja nautitaan juoksusta, kun minä istun lentokoneessa ja junassa ja matkustan. Kiukunkyyneleet eivät olleet kaukana.

Missäs nyt juoksen vuoden parhaan puolikkaan? Ei kukaan tiedä, olisiko Kaarina ollut sitä. Siitä on tullut itselle jokin kultareunainen juttu, sillä molemmat Kaarinan reissut ovat olleet just sitä, mitä lappujuoksut voivat parhaimmillaan olla.

Kesäkuun alkupuolella on HHM, josta on tullut jo perinne. Vaikka startti on aamulla, helleriski on olemassa. Se on mulle myös hurjan aikaisin, kun on vasta alkukesä. Onko mun lähdettävä yrittämään kotikaupungin rannoilla ja kaduilla kurkottamaan kohti haavetta? Uskallanko? Mitä menetän, jos kokeilen? Mitä menetän, ellen kokeile?

Syksyt ovat mulle parhaita, kun ei ole helle ja takana on kesä lenkkeineen ja kesätekemisineen. Missä ihmeessä saisin juosta syksyllä puolikkaan? Vantaalle en lähde. Se ei rotvallinreunoineen ole mua varten. En yksinkertaisesti jaksa hyppiä ylös ja alas enkä olla niin hurjan tarkkana, ettei vain satu mitään. Väsyneenä keskittyminen herpaantuu, joten rotvallinreunaviidakko jääköön omaan arvoonsa. Lisäksi palaan Tanskasta vajaa pari vuorokautta ennen Vantaan starttia, joten sekin sulkee koko homman pois.

Mitä on tarjolla? Työkaveri houkutteli Tallinnaan. Se on kovin ajoissa ja helleriski on olemassa. Pääkaupunkijuoksun puolikkaan reitti on rankka. Haluan melko tasaisen asfalttipuolikkaan tai hiekka-asfalttipuolikkaan. Ei mitään ylämäki, ylämäki, ylämäki -viritelmiä.

Onko sulla ehdotusta? Missä kohtalaisen lähellä Helsinkiä olisi mulle hyvä puolikas? Oma pää on aivan tyhjä ja huomaan pettymyksen Kaarinan päivämäärään kalvavan vieläkin. En olisi uskonut, että yksi puolikas ja sen menettäminen työmatkalle ottaa näin koville.

Nuo ovat kaikki numerollisia tavoitteita. Niitä tarvitsen, mutta lopulta elämä ei ole niistä kiinni. Tärkein tavoite on oma hyvä olo, liikkumisen ilo ja asioiden tekeminen siten, että tekeminen on kivaa. Ei se aina ole kivaa, mutta pääosin kyllä.

Toivon osaavani pitää itsestäni huolta ja tekeväni asioita, joista nautin. Toivon löytäväni itseni sellaisten ihmisten seurasta, jotka ovat samanhenkisiä ja joiden kanssa maailma useimmin hymyilee kuin irvistelee. Toivon löytäväni onnellisuuden ja tasapainon arjen keskellä. Toivon löytäväni hyvän olon ja levollisuuden.

Ja extrana toivon saavani kesäkuun alussa viettää poikani lakkiaisia ja myöhemmin kesällä iloita yhdessä hänen kanssaan opiskelupaikasta fysiikassa tai tietojenkäsittelytieteessä. En ole varma, kumpi näitä jännittää enemmän - äiti vai poika.

Lumiakan mäkivedot

Tälle viikolle ohjelmaan oli kirjoitettu elämäni ensimmäiset mäkivedot. No, olen juossut sellaisia kerran - viime keväänä juoksukoulun treeneissä. Ohjelmassa ne olivat uutta ja en oikein tiennyt, miten ajatukseen suhtautuisin.

Viime vuoden lopulla kävin ystävän kanssa katsomassa Myllypurossa sopivaa mäkeä. Oli vaikea keksiä, missä olisi hyvä mäki ja millainen sen lopulta pitäisi olla. Myllypuron mäki näytti lupaavalta, vaikka oli ehkä aika jyrkkä. Pimeänä aamuna se oli kauniisti valaistu ja eriväriset valot toivat jännän tunnelman.

Muistissa oli Timon ja Harrin neuvo, ettei mäki saa olla liian jyrkkä. Muistissa oli tekniikkavinkki, että polvia pitää nostaa korostetusti. Viime kevättalvella juoksukoulussa mäkivetoja tehtiin jossain Tikkurilan ja Hiekkaharjun nurkilla junaradan läheisyydessä. Muistan, miten Timo näytti esimerkkiä ja ensimmäinen mielikuva oli sketsihahmo, joka juoksee korostetun tarkkaa ja korkeaa polvennostojuoksua.

Aikataulut sanelivat, että mäkivedot on juostava keskiviikkona. En niitä kalenteriin kirjoittaessani arvannut, mitä on edessä. Mäeksi valitsin kohti Oulunkylää junaradan vartta mennessä olevan pitkän ja kohtalaisen loivan mäen. Alussa siinä on jyrkkyyttä, mutta loivenee loppua kohden. Toivoin, ettei kovin montaa työmatkafillaroitsijaa tule vastaan. Ei tullut...

Töistä lähtiessä ilma näytti hyvältä, sillä sääennusteiden uhkaama pyry ei ollut alkanut. Savelaan päästessäni ennuste oli käynyt toteen ja lunta leijaili taivaalta koko ajan kiihtyvään tahtiin. Ajattelin, että kyllä tämä tästä. Ei lunta voi ehtiä paljon tulla, sillä lähdenhän lenkille ihan just.

Puolisen tuntia myöhemmin totuus alkoi paljastua. Alkuverkkana vastatuuleen jokivartta sillalta toiselle ja vähän radan vartta, jotta päästään mäen alle. Koetimme avustajani kanssa arvioida, miten pitkä matka on 200 metriä. Sellainen pätkä pitäisi pinkoa kuudesti. Ei auta - liikkeelle mars.

Toivoin, että Oulunkylän siirtolapuutarha suojaisi hieman idästä puhkuvalta tuulelta. Kuvitelmaa ja pahan kerran. Lumi pyrytti kasvoihin ja sivutuuli puhkui kääntyen välillä lähes vastaiseksi. Ensimmäinen, toinen - ei piru, onko tässä touhussa mitään järkeä.

Kolmas veto kohti kääntöpistettä. Sports tracker hihkaisee korviin uuden kilometrin täyttyneen. Jahas, se täyttyi liian aikaisin. Olemme juosseet noin 250 metrin mäkivetoja. Lyhennetään matkaa ja koetetaan selvitä hukkumatta lumeen.

Jalkojen nostaminen oli raskasta, tossut upposivat kuin pumpuliin, silmät ja suu olivat täynnä lunta ja kävelytien pinta meni pahemmaksi veto vedolta. Tuntui, ettei pääse eteenpäin, koska uppoaa lumen syvyyksiin.

Koska olin päättänyt tehdä kuusi mäkivetoa, yksi lumipyry ei punatukkaisen tytön päätä kääntänyt. Viimeisen kerran mäen päälle kavutessa tunsin itseni voittajaksi. Ei aavistustakaan, mitä hyötyä tuosta oli. Ainakin se kasvatti sisua ja itseluottamusta, että kyllä minä yhden lumipyryn selätän.

Loppuverkkana jokivarteen ja sama siltojen väli kuin alussa. Ennen vanhaa junasiltaa, jota nyt huristelee bussi 550, olin mennä nurin. Leijuvan ja liikkuvan uuden lumen alla oli jäätä. Kenenkään askelia ei näkynyt, vaikka olimme menneet samasta kohdasta puolisen tuntia aikaisemmin. Ei näkynyt koko reissulla kuin pari koiran kanssa kulkijaa sekä muutama fillarin taluttaja. Ikävä yllätys, jos oli lähtenyt aamulla fillarilla töihin.

Kaarros junasillan alle ja Vantaanjoen yli. Silta rämisi ja kolisi tuttuun tapaan. Sivutuuli puhalsi jokea pitkin. Lumi pyrytti kasvoihin ja koko nainen oli yksi lumiakka. Tero Vaara lauloi "Vielä on kesää jäljellä. Vielä tulee kauniita päiviä.". Naurusta ei ollut tulla loppua. Kuvaus sopi mainiosti just tuohon hetkeen. Aavemainen maailmanlopun tunnelma ja täysi hiljaisuus. Kyllä, vielä on kesää jäljellä, sillä eihän juhannukseen ole kuin nelisen kuukautta.

Kuvassa todistusaineistoa lumiakan ulkoiluhetkestä.

Ihania kuoseja ja kauniita värejä - My Preman legginsit testissä ja alekoodi

Onnekkaana sain testiin My Preman ihanat legginsit. Päättämättömyys iski, kun arvoin, minkä kaikista ihanista kuoseista ja pirteistä väreistä valitsisin. Lopulta hillitympi puoli Sarista sai vallan ja päädyinnäihin kaksivärisiin. Yläosa on musta ja alaosaan väriksi valitsin pinkin. Ei senkään valinta ollut helppo, sillä lila alaosa veti puoleensa.

Oikeasti mun teki mieli ottaa testiin nämä ihanat Kolibri-legginsit. Materiaali olisi ollut sellaista, että näillä olisi voinut myös treenata. Merituuli kuvaili kuosia ja väritystä. Mieli sykki mallille, mutta rohkeus loppui kesken. Enhän minä nyt tällaisia - ei kehtaa. Ja silti.... Kuka lopulta sanoo, mitä kehtaan päälleni laitta aja mitä en? Onko se naapuritalon rouva, bussikuski, kauppakeskuksen vartija vai minä itse? Niinpä, Kolibri-legginsit pyörivät yhä mielessä.

Sain nuo kaksiväriset legginsit postissa pari päivää sitten. Ensin kokeilin ja ihmettelin. En ollut alkuun käsittää, miten säären kohdalle tuleva rypytys asettautuu. Laitoin yhdellä tavalla, laitoin toisella tavalla ja kolmannella sain juonesta kiinni.

Nuo istuvat hyvin, materiaali tuntuu mukavalta päällä, vyötärö on korkeammasta vyötäröstä pitävälle just hyvä ja alaosan pinkki on hieno. Kuva on ottamatta, kun en ole saanut ketään kuvaamaan. Toivottavasti lähipäivinä, sillä onhan näin hieno vaate ikuistettava. Taidan yrittää hieroa diiliä pojan kanssa.

Voisin kuvitella pitäväni näitä tunikan kanssa tai vaikka jonkin lyhyen mekon seurana. Tänään legginsit pääsivät jalkaan saunan jälkeen, jottei pohkeita palele. Säärystimet tuntuivat ylimitoitetuilta, vaan nämä ovat sopivan lämpimät ilman tunnetta jalkojen paistumisesta. Väsyneet jalat olisivat ehkä kaivanneet kompressiosäärystimiä. Kun vain tietäisin, mikä on se varma paikka, johon olen ne laittanut.

Preman taustalla on lähes 50-vuotias lahtelainen perheyritys Soilituote Oy. Soilituotteen päätuote on Lena-merkki joka valmistaa naisten vaatteita. Sen vierelle syntyi Prema. Jäin ihmettelemään, miksi sana Prema ja mitä se tarkoittaa. Vastaus oli yrityksen sivuilla:

"Mitä se Prema sitten sanana tarkoittaa? Se on Sanskritin kieltä ja tarkoittaa - mitäpä muutakaan kuin Rakkautta! No miksi Sanskritin kieli? Se tulee hyvin loogisesti joogaopettajuuteni kautta - nyt saan välittää iloa ja hyvää mieltä sekä joogan että Prema-vaatteiden kautta!"

Innostuitko? Yhteistyökuvion kautta saat 10 %:n alennuksen, kun kirjoitat vaatetta tilatessasi kuponki-kenttään Takomorunners. Verkkokauppa on täällä.

Jos lähdettäisiin kahville...

Hirveetä menoa Marika kirjoitti viikolla osuvan blogin ajatuksella lähtisitkö kanssani kahville. Blogia lukiessa vastailin ajatuksissani Marikan kysymyksiin ja mietin, millainen keskustelu meille olisi niistä kaikista ajatuksista syntynyt. Kerran Marikan nähneenä ja mm. sadetta heinäpaalien keskellä pitäneenä uskon, että juttua olisi ollut sopivasti kaikesta mahdollisesta.

Idea innosti miettimän samaa eikä ajatus jättänyt rauhaan.

Jos lähtisit kanssani kahville, menisimme johonkin suosikkikahviloistani tai jonnekin aivan uuteen ja tuntemattomaan, jota ehdottaisit. Kesäisenä päivänä kahvila voisi olla Sininen huvila Linnunlaulussa tai Huvilan kahvila hämmentävän lähellä Mannerheimintietä Hakasalmen huvilassa. Syyssateilla tai talvella menisimme vaikka kahvila Sävyyn tai cafe Cardemummaan Kallioon tai Kahvi-Charlottaan Kamppiin. Ihania paikkoja olisi vaikka miten. Ehkä näyttäisit jonkin aivan uuden, josta en ole koskaan kuullutkaan. Oikeastaan se olisi just oikea, sillä tuttuun voi palata aina, mutta uutta ei löydä etsimättä.

Ja se kahvi - sopivan tummaa, mutta ei kaikkein tummimpia. Sekaan maitoa, sillä mustana en kahviani suostu juomaan. Olen mieluummin ilman kuin yritän väkisin maistella mustaa kahvia. Edes sokeri ei korvaa hätätilassa maitoa. Teekin kelpaa, sillä lounaan jälkkärinä ja iltaisin juon teetä. Ennen join iltakahvin, mutta se ei enää houkuttele. Ehkä olen tullut vanhaksi tai vain muuttanut tapaani.

Juttelisimme kirjoista ja haluaisin kuulla, mitä olet lukenut. Kertoisin, että yllätyin, miten koukkuun jäin Barbara Demicin kirjaan Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa. Vaikutuin ihmisten sitkeydestä ja järkytyin Pohjois-Korean arjesta. Länsimaassa on vaikea käsittää, millainen sanamukaisesti suljettu maa Korean niemimaalla on. Kertoisin, että tuon jälkeen kaipasin kevyttä ja hömppää. Sitä sain, kun uppouduin ilta toisensa jälkeen Sophie Kinselan Himoshoppaaja korjaa potin -maailmaan eli Becky Bloomwoodin edesottamuksiin. Tänään saatan hypätä Shetlannin saarille Ann Cleevesin ja komisario Vera Stanhopen kera.

Kysyisin, mitä odotat alkavalta viikolta. Ehkä vietät hiihtolomaa ja suunnittelet kaikenlaista lomapuuhaa. Hiihtämään ei taida päästä, mutta onneksi ulkona voi tehdä muutakin. Kertoisin, että tämä on vuoden 2005 jälkeen ensimmäinen hiihtolomaviikko, jolloin en ole päivääkään lomalla. Monet hiihtolomat olen ollut etelässä aurinkoa katsomassa ja joinain viikkoina olen pitänyt muutaman vapaapäivän. Abini lukee kirjoituksiin ja suorittaa ohjelmoinnin kurssia valmistautuen sen näyttökokeeseen, joten omat työpäiväni eivät ole häneltä pois. Jos näyttökoe onnistuu loisteliaasti, opiskelupaikka tietojenkäsittelytieteessä tipahtaisi syliin. Vaatimustaso on hurja, mutta kokeilemalla ja parhaansa yrittämällä ei menetä mitään. Jos kirjoitukset menevät hyvin, tulevaisuus antaa kaikenlaisia kiinnostavia vaihtoehtoja. Jännitän tätä lähes yhtä paljon kuin aikoinaan omia kirjoituksia ja opiskeluhaaveita. Toivon pojan katsovan rohkeasti toiveopintoihinsa, sillä äitinsä ei koskaan uskaltanut pyrkiä oikikseen, vaikka se oli suuri unelma. Kasvatustiede oli hyvä valinta, mutta ei se ykkösjuttu, jos olisin saanut vapaasti valita.

Pohdiskelisin matkakuumetta ja pelkoa, etten pääsekään reissuun. Kysyisin, mihin haluaisit matkustaa, jos saisit valita. Haluaisin kuulla matkakertomuksia ja vinkkejä, jos niistä jäisi omaan mieleen kytemään jotain uutta ja tuntematonta. Kertoisin, että juuri nyt mieli halajaa Lissaboniin, Dubliniin tai Reykjavikiin. Kertoisin, että syyssateiden keskellä tahdon Fuerteventuralle, ja että olen melkein päättänyt hotellinkin. Onneksi matkanjärjestäjiltä ei voi vielä varata haluamaani, sillä eihän mulla ole matkaseuraakaan. Kädet ristissä luotan asioilla olevan tapana järjestyä - tavalla tai toisella.

Onnettomana ruoanlaittajana ihmettelisin, mitä kokkaisin tulevana viikonloppuna. Olen aina inhonnut ruoanlaittoa ja tehnyt sitä pakon edessä. Osaan maustaa hyvin porsaanfileen ja tehdä jotain muuta, mutta gourmet-kokkia musta ei saa ikinä. Varmaan oppisin jos uskaltaisin yrittää ja erehdyksen kautta yrittää uudelleen. Ottaisin ilahtuneena vastaan kaikki helpot vinkit, ideat ja niksit, joita voisin soveltaa viikonloppuisin ja arkena. Yksi pelastukseni on työpaikkaruokala, josta voi ostaa ruokaa myös kotiin. Vuosikaudet olen syöttänyt pojalleni Antellin safkoja, jotka ovat taatusti parempia kuin vaikkapa valmisruoat. Ei kai taitoa olisi mahdoton oppia. Ei ainakaan, jos olisi innostusta. Siivoan mieluummin kuin kokkaan. En ymmärrä ruokaohjelmien viehätystä enkä nauti tuntikausien odottelusta ruoan muhiessa uunissa.

Ehkä puhuisimme liikunnasta tai vaikka shoppailusta. Oletko löytänyt jotain ihanaa keväistä vaatetta tai jotain huippua alesta? Hyödynsin viikolla XXL:n alen ja kävelin putiikista ulos talvijuoksutrikoiden, vapaa-ajanhousujen, lämpimien juoksuhanskojen ja kaksien kesähelteitä odottavien juoksushortsien kanssa. Loin pitkiä kaihoisia katseita taivaallisen ihanaan punaiseen juoksutakkiin, jonka jätin kauppaan. Mitä itsehillintää? Se oli ihana! Mistä olet löytänyt hyviä urheiluvaatteita? Mistä kummasta löytää istuvia ja mukavia hameita työkäyttöön?

Minuutit kuluisivat ja tunti vaihtuisi toiseksi. Kahvimuki on tyhjä ja seuraavat seikkailut odottavat. Paljon ajatuksia ja paljon keskenjääneitä juttuja. Tästä voisimme jatkaa toisella kertaa, sillä monissa hetkissä parasta on jatkuvuus, joka kestää pidemmän tai lyhyemmän välimatkan.