Vastatuuli - Kaarina yhteen sanaan tiivistettynä

"Ilmaiseksi mitään et saa. Jos teet sen, saat palkinnon. Vihollinen seisoo siinä. Omissa vaatteissasi. Mene nyt ja katso peiliin. Näet vastustajasi." Tällä korviin soineella riimittelyllä Pave Maijanen iski heikkoon hetkeen ja sai näkemään, mikä on päivän pahin mörkö. Kaarinassa ei viime viikon lauantaina 22.10 soudettu myötätuuleen eikä väistetty vastatuulta.

Valmistautuminen meni täysin oppikirjojen mukaan. Epäselvää on, kenen oppikirjojen. Takana oli 49 tunnin työviikko, pahasti unholaan jäänyt tankkaus, eestaas säntäilyä ja huipennuksena työpaikalla väijynyt vatsatautiuhka.

Perjantaina ryhdistäydyin hieman, sillä muistin alkuviikosta työpaikalle viemäni Dexalin mustaherukkatankkausjuoman olemassaolon. Kaverin kanssa kävin lounaalla ja mahdutin itseeni maistuvan, vaikkakin melko suolaisen, pizzan. Tiedän, miten saa tuntemaan itsensä palloksi - syö ensin pizzan ja sen jälkeen juo 1,5 5 tunnin aikana 1,6 litraa tankkausjuomaa. Epäilin, että joudun kierimään joogaan.

Koska viikko oli ollut eestaas säntäilyä, päätin poikkeuksellisesti mennä vielä joogaan. En yleensä tee tätä lappujuoksua edeltävänä iltana, mutta halusin rauhoittua ja luotin sen onnistuvan Megahertsin Elixian rauhassa. Ennen tuntia ehdin kertoa Veera-ohjaajalle tilanteen ja mietimme, mitkä liikkeet teen toisin. Jalkoja ei saanut rasittaa tehoasennolla eikä muullakaan. Keskityin rauhoittumiseen, kiertoihin ja venytyksiin. Ihanasti rauha laskeutui mieleen tuon tunnin aikana ja menin paljon paremmalla mielellä nukkumaan kuin olisin uskonut.

Lauantaiaamuna havahduin klo 5.45 ajatukseen, etten ollut varma, joko on sunnuntai vai vasta tänäänkö juostaan. Kerrassaan elävän tuntuisessa unessa luin kommentteja Kaarinan puolimarastani, joka oli mennyt hyvin, vaikka 2.45 ei ollut aivan alittunut. Yltiöoptimistinen kommentti, vaikka pelottavan luottavaisena lähdin matkaan uskoen vuoden vanhan ennätyksen paranevan. Noihin lukemiin ei kuitenkaan vielä ole mahdollisuutta. Ne tulevat aikanaan, kun maltan ja treenaan.

Auton nokka kääntyi kohti Turun motaria ja mieli askaroi tulevissa kilometreissä. Mitä lähemmäs Kaarina tuli, sen hermostuneemmaksi olo kävi. Pienen seikkailun jälkeen perillä. Auto parkkiin ja kohti numerolapun hakua. Jestas, mikä kylmä tuuli puhkui vastaan, kun kävelimme kohti lukion ovia.

Olin päättänyt, missä vaatteissa lähden. No, suunnitelmat on tarkoitettu muutettaviksi. Lopulta pukkarissa venkslasin puserosta toiseen päättämättömänä. Pitkähihainen, pitkähihainen ja lyhythihainen, pitkähihainen ja takki - ei tästä tule mitään! Lopulta valitsin lyhythihaisen ja takin, mikä oli nappivalinta. Geelit taskuun, numerolappu kiinni, tavarat säilytykseen ja lähtöä odottelemaan. Hermostuksissani en saanut Spotifya päälle, vaan onneksi kaveri napautti musat kuuluville.

Lähtö onnistuu aina yllättämään. En tajunnut, että tättärättätää oli lähtömerkki. Matkaan ja saman tien oivallus, että tänään pusketaan seinää päin. Mikä tuuli! Se tuntui vielä raaemmalta kuin puoli tuntia aiemmin. Olin sanonut, että alle kasin kilsoja pitää välttää. No, helpommin sanottu kuin tehty. Meno tuntui hyvältä ja lopulta lakkasin palelemasta. Kolme ekaa kilsaa kaveri sanoi vauhdit, joten oli hieman kartalla, missä mennään. Punaisena lankana oli, etten halua puhua, mutta meno ei saa tuntua pahalta.

Maratonin ylivoimainen ykkönen meni ohi. Pitkän pitkän ajan kuluttua muita maratoonareita. Vettä, geeliä, vettä ja matka jatkui kohti kakkoskierroksen alkua. Jossain vitosen tienoilla meni ohi kaveri, joka oli juoksemassa maraa. Toivottelimme hyvää matkaa ja jatkoimme molemmat omalla tahdillamme. Tiesin, että hän menee ohi toistamiseen, jos haave 3.30 maratonajasta toteutuu.

Kymppi täynnä ja kympin enkka taskussa. En ole ikinä juossut kymppiä alle 1.20, vaan tuossa se meni hämmentävän helpolla. Kakkoskierrokselle lähteminen ei ollut vaikeaa, vaikka tiesinkin puolikkaan kärjen olevan maalissa. Muistin, miten vaikeaa viime vuonna oli jatkaa matkaa just tässä kohdassa. Tällä kertaa nappasin vettä ja banaaninpalan, jonka jälkeen matka jatkui. Vettä hörpin kävellessä ja banaanin onnistuin kuorimaan jossain puolijuoksussa.

Lisää vastatuulta. Pientä jomotusta toisessa sääressä. Reisillä on kylmä. Eteenpäin biisi biisiltä, askel askeleelta ja kilometri kilometriltä. Välillä meni niin paljon autoja, ettei musa kuulunut. En uskaltanut koventaa volumea, vaikka korvat olivatkin luukuulokkeiden ansiosta vapaana. Arttu Wiskari lauloi "Mielessäni olin Henry Toivonen. Ralli-idoli pienten poikien.". Ei ollut vain pienten poikien idoli, vaan myös ainakin yhden pienen rallia rakastaneen tytön.

Jossain 13 kilsan kohdalla heikko hetki - ei tästä tule mitään. Siihen iski Pave Maijanen ja sai näkemään, että nuo ajatukset ovat pahin viholliseni. Painallus off-napista ja ajatusten rata toiseen suuntaan. Samalla pureskelin kaksi suolatablettia, jotta vältän krampit mahdollisimman pitkään. Yök, miten pahoilta maistuivat, mutta tekivät hyvää.

Kilsoja takana 17. Kaveri huomauttaa, että nyt jokainen sekunti irti. Kuulema olen heti kiihdyttänyt. Ei mitään muistikuvaa. Vika juomapiste ja jännitystä, koska takaa maralla kovaa tuleva kaveri painelee toisen kerran ohi. Otin vielä yhden geelin, jos se auttaisi maaliin. Yllättävän helpolta matkan teko edelleen tuntui.

Korvissa Twisted sisteriä ja jäljellä kaksi kilsaa. Ne vikat kaksi, jotka olivat retken pahimmat. Miljoonasade laulaa "Siihen aaltopeltioveen me maalattiin ympyrä ja pirun iso A.". Hengitys alkaa olla raskasta, vaan nyt on maali liian lähellä. Oma ennätys tulee ja enää on kyse vain siitä, miten paljon vuosi sitten näillä samoilla teillä juostu paranee. Tuossa 17 kilsassa kaveri katsoi, että 2.55 on mahdollinen. Se ei mulle riittänyt, sillä halusin enemmän.

Vika kilsa ja takareisissä kramppaa. Ei piru! En ajattele. Mielessä huoli, miksei maraa juokseva kaveri jo mene ohi. Samalla voitonriemua - juoksenpas karkuun ja etpäs saa mua toista kertaa kiinni. Tunsin itseni pahankuriseksi kakaraksi näitä pohtiessa. Ei saanut kiinni! Kaveri kirmasi maran aikaan 3.38, joten monesta minuutista ei tokan kerran ohittaminen jäänyt kiinni. Kuulin, että olimme olleet ottamassa syötävää, kun hän oli kaartanut vikalle kierrokselle.

Viimeinen alikulku. Kuka on laittanut rotvallin reunan 50 metriä ennen maalia? Ei näitä ole matkalla ollut kuin ihan alussa, joten onko pakko just nyt. Varovasti. Kävelyaskel. Nyt et lankea tähän. Käännös vasemmalle, hiekkaa, loppusuora. Loppukirirytmi oli kadota kävelyaskeleeseen, vaan jotain vielä löytyi. Maali, halaus, hymy ja kuumaa mehua.

Ei jäänyt jossiteltavaa, sillä kaikki otettiin irti, mitä otettavissa oli. Virallisesti 2.53:59 ja omalla kellolla viivalta viivalle 12 sekuntia paremmin. Ennätys koheni 5,5 minuuttia. Kaarina oli mulle jälleen hyvä. Kotimatkalla päätös, että seuraava selätettävä on mörkö nimeltä 2.50.

Tällä viikolla on tehnyt mieli lenkille ja olen käynyt jopa kolmesti. Ei ehkä viisainta palauttelua, mutta pää on vaatinut ulkoilutusta. Kaikki panostus oli Kaarinassa, sillä nyt ei huvita. Huvittaa juosta, mutta ei huvita revitellä eikä mennä edes varovaisen kovaa. Pelkkää rauhallista pk:ta, jossa huomaan, miten palautuminen etenee keskisykkeiden laskiessa lenkki lenkiltä. Eilen jokivarren ja Arabianrannan pimenevässä illassa lähes 11 kilsaa ja keskisykkeeksi sain mahtavan 132.

Juoksukoulu jatkuu ensi viikolla ja uusi ohjelma odottaa parin viikon kuluttua. Siihen asti liikun fiiliksen ja innostuksen mukaan. Lähden lenkille, jos huvittaa. Matkaan kaikessa rauhassa ja nautin siitä, että yksi tavoite on saavutettu.

Budapest, työkiireitä ja väsymystä kropassa

Palautuminen Pääkaupunkijuoksusta sujui hyvin ja jo parin päivän kuluttua hipsuttelin rauhallisen aamulenkin. Pohkeisiin jäi jumeja, joita en saanut pois millään kotikonstilla. En tiedä, jämähtivätkö osin kylmästä, sillä kieltämättä lopun kävelykilsojen aikana mulle ehti tulla viileä.

Kävin tällä viikolla hierojalla, joka onnistui pehmittämään vasemman pohkeen yläosan ja oikean pohkeen keskikohdan. Toinen takareisi jumitti vähän, mutta pakarassa ja alaselässä oli edelleen jäänteitä pahemmanluokan jumista, jotka sain niihin elokuulla. Ei siellä sentään niin pahaa kohtaa ollut kuin edellisellä hierojareissulla, joten parempaan päin. Toisessa lavassa ja niskassa oli junassa nukkumisen aiheuttamaa särkyä. Niin... Niskatyynyn omistaja lähti ilman sitä Seinäjoelle ja nukkui menomatkalla puolet ajasta.

Budapestin syksy

Kävin kurkistamassa Budapestin lokakuuhun. Muutaman päivän aikana kävelin paljon ja ihmettelin kaupunkia. Kauppahalli, Linnavuori, Gellertkukkula ja monet muut tuli nähtyä. Paikallinen kylpylä tuli testattua, vaan en syttynyt kylpyläkulttuurille. Matkaseura piti ajatustani siitä, että parhaat altaat olivat kylmäallas, ulkoallas ja allas, jossa mahtui uimaan, lähinnä pähkähulluna.

Lenkille en päässyt, koska ei ollut opasta moiseen huviin. Hetkittäin haaveilin, miten ihanaa olisi juosta pitkin Tonavan rantaa ja nauttia lokakuisesta päivästä. Haikeutta lisäsi plakaatti, jossa mainostettiin saman viikon sunnuntaina juostavaa 31. Budapestin maratonia. Ei se maraton, vaan mahdollisuus juosta.

Ensimmäisessä kuvassa on Gellertkukkulalta otettu kuva, jossa näkyvät Tonava sekä palaset Budasta ja Pestistä.

Toisessa kuvassa on Tonava, joka on kuvattu hotellin lähellä olevalta sillalta.

Kolmas ja neljäs kuva ovat kauppahallista. Toisessa näkyy, miten valtava se on ja toisessa olen löytänyt jotain kiinnostavaa katsottavaa.

Vetoja ja viimeistelyä

Mitä voi tehdä pimeänä ja tyynenä syyskuun aamuna ennen auringonnousua? Silloin voi ihailla Vantaanjoen pintaan heijastuvia valoja. Silloin voi - juosta vetoja klo 6.30. Savelan aamukaheli-ladyt eivät olleet ainoita. Kolmen vartin ulkoilun aikana bongattiin kaksi lenkkeilijää ja yksi pyöräilijä. Muuten oli kumman rauhallista. Tuosta suihkun kautta töihin hyvällä mielellä, koska helposti menneet kolme kolmiminuuttista vetoa oli tehty. Kaveri ihmetteli iltapäivällä, mitä kuuluu tehdä, kun on treenannut aamulla ja työpäiväkin on ohi varhain iltapäivällä. Ehdotin mm. kirjan lukemista tai esseen kirjoittamista.

Ohjelmaan oli tälle viikolle kirjoitettu viihdykkeeksi kymmenen kipaletta minuutin vetoja. Niissä on viehätystä ja karmeutta. Parissa ekassa vedossa säädettiin mittaria, joka eli omaa elämäänsä. Eka menikin valmistellessa ja tokasta tuli jonkinlainen herättely, sillä oli koko setin viidenneksi nopein.

Kolmosveto mentiin vielä iisisti ja nelosesta lähtien mainio nouseva sarja. Vikan lopussa sanoin, että haluan kokeilla sitä mystistä 4:58 vauhtia, jolla maraton taittuu 3.30 aikaan. Hui kauhea! Onnistuin muutamaksi sekunniksi kiristämään tuohon. Tunne oli suorastaan pelottava. Miten kukaan uskaltaa juosta noin kovaa tai vielä kovempaa? Miten kukaan voi juosta tuollaista vauhtia 42,2 km? Pelottavuudesta huolimatta mahtava tunne, koska tietoisesti kokeilin ekan kerran vitosen haamurajan alitusta. Väliäkö sillä, että kyse oli muutamasta sekunnista.

Kokonaisuutena vedot menivät paremmin kuin edellinen samanlainen setti. Reserviä ei paljon jäänyt, sillä kenties yhdestoista olisi mennyt, mutta sitten olisi tullut stoppi. Onnistumisen tunnetta lisäsi, että keskarit pyörivät 6:29-6:00 välissä ja vika 5:33. Vain kaksi mentiin päälle seiskan keskarilla, vaan ne olivatkin valmistelua. Olen tainnut oppia, ettei kymmentä minuutin pätkää revitä koko ajan täysillä, kun palautusaikaa on vain minuutti. Maltilla aloitus tuo parhaan lopun ja hyvän mielen.

Viikon kuluttua olen totuuden edessä. Toivon, että illalla hymyilyttää. Edessä ovat viimeistelylenkit, lepo ja tankkaus sekä lauantaiaamuna auton nokka kohti Kaarinaa. Puolimaratonin osalta on pelottavan luottavainen olo. Luotan, että kroppa kestää ja luotan, ettei matka tapa. Pelkään, että pää ei kestä. Tämä luottavaisuus ja usko onnistumiseen ovat hämmentäviä. Koska tämä muuttuu panikoinniksi? Koska tulee hetki, jolloin epäusko hyökkää? Koska tulee hetki, jolloin pohdin, ettei koko hommassa ole mitään järkeä?

Töissä on ollut vauhtia ja menoa. Olen reissannut paljon ja tehnyt tiukkoja päiviä. Kroppa on väsynyt ja mieli on väsynyt. Asioita tapahtuu paljon ja sellaisella vauhdilla, ettei ajatus pysy perässä.

Tämän viikonlopun lepään. Perjantaina joogassa rauhoituin ja tänään olen lähinnä lukenut ja tehnyt pojan kanssa kotitöitä. Huomenna haaveilen levon jatkuvan ja illalla lenkkeilen rauhakseen viimeisen pitkän ennen numerolapun kiinnittämistä.

Salitreenit olen viime viikkoina jättänyt väliin. Olen tiennyt, että jostain on tingittävä, jotta en vedä liian tiukoille. Pää haluaa ulos ja rauhallinen liikunta tekee hyvää. Ei jäänyt jäljelle kuin sali, josta karsia. Tiedän, etteivät puntit katoa minnekään. Ne ovat samassa paikassa marraskuussakin. Välillä kaipaan tangon nostelua ja itseni haastamista painojen kanssa. Juuri nyt sen skippaaminen on parasta, jota voin itselleni tehdä.

Kaikki ei ole omissa käsissä

Juoksussa kaikki ei ole aina itsestä kiinni ja kaikkeen ei voi vaikuttaa, vaikka miten haluaisi. Kun oma juokseminen on näkevän oppaan varassa, haavoittuvuus on hyväksyttävä. Näihin oppeihin tiivistyy Pääkaupunkijuoksun 2016 varttimaraton.

Lähdin matkaan ajatuksella katsoa, mitä vuodessa on tapahtunut. Tavoite oli parantaa vuoden vanhaa aikaa edes hieman. Tilaisuus oli mainio, koska reitti näytti olevan täsmälleen sama kuin vuosi sitten. Pohjana oli 1.25:31, jonka paranemista edes joillain sekunneilla pidin realistisena. Utopistista en odottanut, vaan jotain kuitenkin.

Valmistautuminen oli huonointa ikinä. En miettinyt, mitä suuhuni laitoin enkä edes juonut tavallista enempää. Lauantain kulutin syömällä Oulun naisten tuomaa suklaata ja laiskottelemalla. Iltapäivällä Tanja houkutteli oman lenkkinsä loppuverkkaan, joten käveltiin Tuomarinkylän kartanolle kahville ja korvapuustille. Korvapuusti oli hyvää, mutta kahvi kylmää ja tarjoilija tympeä. Kesällä kävin viimeksi ja silloin kokemus oli triplasti myönteisempi.

Pirkkolassa oli härdelliä, sillä samaan aikaan oli myös jokin luistelutapahtuma. Grillimakkara tuoksui ja kolmesti kieltäydyin ostamasta ainoatakaan makkaraa ennen juoksua. No, en kyllä ostanut juoksun jälkeenkään.

Aulassa oli ruuhkaa ja hakeuduttiin väljemmille vesille kiinnittämään numerolappuja ja pakkailemaan kamoja säilytystä varten. Hetken pohdin, vaihdanko kuitenkin kaprit shortseihin. En vaihtanut, joka oli lopulta paras ratkaisu. Narikkajonoon päädyttiin sopivaan hetkeen, sillä muutamaa minuuttia myöhemmin jono oli kymmeniä metrejä. Vessajono oli melkoinen, vaan ovelat naiset hipsivät pukkariin, jossa ei jonon jonoa.

Hauskana yksityiskohtana aulassa nenän eteen tipahti nainen, joka totesi meidän ilmeisesti olevan naapureita. Näin oli, sillä hän asuu tuossa pihan toisella puolella. Sanoi, että oli katsonut jo HCR:llä, mutta oli ajatellut näkevänsä väärin. Kumma, ettei olla törmätty jokivarressa, vaikka kumpikin niitä polkuja tallaa. Hän oli lähdössä puolikkaalle, joten toivottelimme hyvää matkaa puolin ja toisin.

Lähdössä jännitysmomentiksi tuli ampiainen, joka pörräsi korvani ympärillä. Onneksi ei pistänyt, sillä juoksu olisi voinut jäädä siihen. Liikunta&tiede -lehden toimittaja tuli kyselemään kuvauslupaa, kun hoksasi massasta poikkeavan juoksukaksikon. Kirjallista lupaa ei irronnut kolme minuuttia ennen starttia, joten toimittaja sai tyytyä suulliseen. Lupasi palata asiaan maalissa, jossa olikin lähes saman tien tsekkaamassa, että asia on ok. Ei minulla mitään näitä vastaan ole. Jos tietoa näkövammaisista juoksuharrastajista saadaan eteenpäin tälläkin tavalla, se on vain positiivista. Toivottavasti toimittaja lähettää kuvia myös mulle, sillä sähköpostiin lupasi sellaisia laittaa.

Pyssyn pamahduksesta matkaan. Alkuun himmailtiin, kun oli ruuhkaista. Ei haluttu ohitella, jotta ei tule liian kovaa alkua. Pari kilsaa juostiin selkien takana, mutta ei lähdetty rynnimään, vaan muistettiin, että matkaa on jäljellä. Tunsin itseni tosi fiksuksi! Kiusaus kiristämiseen olisi ollut, mutta ehkä lopulta olen oppinut sen kostautuvan matkan varrella. Lopulta selät loittonivat ja juoksurauha oli hetkeksi taattu. Tässä loitonneet selät tulivat vastaan jossain 6,5 kilsan jälkeen eli kiirehtiminen ei kannattanut.

Alitajunnassa pelkäsin hetkeä, jolloin puolikkaan juoksijat alkavat rynniä ohi. Kahdesta edellisestä vuodesta muistin sen olevan kamalaa ja vielä vähän kamalampaa. En ole edelleenkään niin nopea, että ehtisin 6,5 kilsan kohdalle, sillä eroa varttimaran ja puolikkaan lähdöissä on vain 20 minuuttia.

Moottoripyörä - voi taivas nyt! Puolikkaan ykkönen paineli ohi ylhäisessä yksinäisyydessä täsmälleen neljän kilsan merkin kohdalla. Askel oli kevyt eikä muita näkynyt lähelläkään. Tuloksista katsoin, että mies oli päihittänyt kakkosen noin kuudella minuutilla. Hän tuli jäljessämme maalihuoltoon ja pakko oli kehua vauhdikasta menoa.

Yksittäisiä juoksijoita tuli takaa ja vitosen jälkeen ensimmäinen rypäs. Huomasin stressaavani ja toivovani reittien erkaantuvan mahdollisimman pian. Jossain vähän ennen kutosta olin purskahtaa nauruun, kun oppaani puuskahti kiukustuneena "tyhmä". Kommentti oli tarkoitettu miehelle, joka rynnisti ohi oikealta eli minun ja puskien välistä. Ei ollut ensimmäinen, sillä yksi samansortin typerys oli mennyt sieltä hetkeä aikaisemmin. Olimme varsin hyvin oikeassa reunassa ja vasemmalla oli tilaa ohittaa.

Kuvittelin, että näkevät ihmiset käsittävät, miksi juoksemme itsepäisesti kaksi rinnan. Kuvittelin, että sokkoliivi ja opasliivi soittavat jotain kelloa. Kuvittelin, että juostessakin on käytöstapoja. Samalla koko ajan tiesin, että tämä tulee toistumaan vuosi toisensa jälkeen. Jos haluan Pääkaupunkijuoksun varttimaran juosta, tämä on kestettävä. En tiedä - luulen, että haluan ensi vuonnakin.

Sitten olivat ne ihanat, jotka ohittivat erilaisissa jonomuodostelmissa vasemmalta. Osa tsemppasi, näytti peukkua tai hymyili. He palauttivat uskon siihen, että kuitenkin 95 % puolikkaan juoksijoista ei saa elinikäisiä traumoja siitä sekunnista, jonka ehkä menettää, kun joutuu hidastamaan ollessaan meitä ohittavassa ryppäässä. Ehkä ohi meni tuttujakin. En tiedä, mutta kannustukset lämmittivät. Tiesin olevani oikeassa paikassa ja tekeväni just sitä, mistä tänä sunnuntaina tulee hyvä mieli.

Juomapiste pääsi lähes yllättämään. Onneksi opas kyseli, otetaanko jotain juotavaa, jolloin hoksasin kaivaa geelin esille. Ryystin geelin nopsasti ja juomapisteeltä vettä sen kaveriksi. En käsitä, miten kotona löysin geeliä sokkoliivistä ja numerolapun hakaneuloistakin. Sitä paitsi, mitä kummaa tapahtui geelitötsälle. Kai annoin sen oppaalle, kun havittelin vesimukia.

Huokaisin helpotuksesta, kun pääsimme omalle reitille ilman puolikkaan juoksijoita. Askel kulki hyvin ja aloimme saavuttaa selkiä. Ohitimme useamman ja jatkoimme matkaa. Omat voimat olivat tallessa ja tuntui, että tästä tulee hyvä. Jälkikäteen katsottuna kilsavauhdit olivat pysyneet omalla reippaallani ja syke vk2:lla, jossa pitikin.

Opasta alkoi salakavalasti pistää jossain seiskan jälkeen. Pistäminen paheni metri metriltä. Huomasin, että välin 7-9 kilsaa juoksin lähes koko ajan puoli askelta edellä. Käytännössä vedin ja pidin vauhtia yllä. Ei maailman fiksuin idea, vaan naisessa oli puhtia jäljellä. Kuuntelin musiikkia ja ajatuksissani jammasin 1980-luvun tyyliin "Fame I'm gonna live forever. I'm gonna learn how to fly..." ja "In the midnight hour she cried more, more, more. With a rebel yell she cried more, more, more...".

Oppaalla pistäminen paheni edelleen ja ysissä oltiin tilanteessa, jossa oli pakko pysähtyä. Rauhoittelin, pyysin pitämään selän suorana, neuvoin hengittämään ja kielsin ehdottomasti painumasta kumaraan. Muistutin moneen kertaan, ettei maailma kaadu juoksutapahtumaan. Muistutin, että arvostan sata kertaa enemmän hänen rehellisyyttään kuin väkisin yrittämistä. Kielsin puhumasta kuin extrasuperpakollisen. Rauhoittelin ja samalla muistutin koko ajan itselleni, ettei vauhti saa nousta yhtään kävelyvauhtia kovemmaksi. Tiesin, että tänään mennään näin ja tänään on mun vuoro tsempata kaveri maaliin.

Kaikesta huolimatta huomasin kuuntelevani korva tarkkana, jos reitin varressa olisi joku tuttu. Ei kuulunut eikä näkynyt. Salaa toivoin, että taivaasta tipahtaisi joku tuttu lenkkarit jalassa. Siinä hetkessä olisi ollut suunnaton houkutus rekrytoida hänestä opas loppumatkalle. Ei niin ei.

Kentän äänet kuuluivat. Jälleen jalat olisivat lähteneet. Pakotin itseni kävelemään, sillä oppaan olo kuulosti tosi tuskaiselta. Pyysin häntä kuuntelemaan, miten puheestakin saa jo selvää. Veikkasin, että ihan kohta maalikin näkyy. Juu, vuoden takaisesta kokemuksesta tiedän, että tuo on myös rasittavaa, vaan silti sanat vain tulivat suusta.

Seuraava idea oli katsella, näkyisikö enemmän tai vähemmän ennen meitä maaliin juossutta kaveriani jossain kentän laidalla, jolloin pyytäisin hänet juoksemaan kanssani loppukirin maaliin. Ei niin ei. Tänään ei tule loppukiriä. Tänään tulee maaliin kävely.

Kaikesta huolimatta muutaman kymmenen metrin loppukiri ja maaliviivan yli. Itsellä oli menohaluja, joten varmistelin moneen kertaan, onko varmasti ok kiristää viimeiset metrit. Nappasin lyhyen vedon loppuverkkana menneen 1,5 kilsan kävelyn päätteeksi. Ehkä hyvä lämpöpiikki, sillä huomasin, että kropalle alkoi tulla kylmä. Maalissa mitalit ja opas heittäytyi nurmikolle makaamaan, jotta sai pistoksen vähitellen helpottamaan.

Aikana 1.29:47 on kelvollinen, kun ajattelen, että tosiaan kävelimme viimeiset 1,5 kilsaa. Se on kaikesta huolimatta vain 4:16 huonompi kuin vuoden takainen, jolloin olin maalissa aivan poikki. Itsekritiikkiä ja pettymystä omaan tekemiseen ei ole. En syytä itseäni epäonnistumisesta enkä arvostele siitä, etten pystynyt parempaan. Tänään tähdet eivät olleet puolellani ja sokean harrastelijajuoksijanaisen askelten haavoittuvuus osui kohdalle ja iski lujaa.

Arvostan oppaani rehellisyyttä ja rohkeutta sanoa totuus tilanteesta. Hän ansaitsi mitalin sitkeydellä ja periksiantamattomuudella tilanteessa, jossa olisi voinut jättää kesken. Sanoinkin hänelle, jos onni on myötä ja joku tuttu osuu matkalle, hän voi jättää kesken. Vastaukseksi sain "Enkä jätä!". Kilpailuvietti kolkutti jossain.

Näillä eväillä kohti uusia kujeita. Kukaan ei tiedä, onko ensi kerralla asfaltti- ja hiekkatieprinsessana nainen, joka vie tossuja vai tossut, jotka pakolla vievät naista.

Palauttakaa vuorokausien tunnit!

Blogihiljaisuu tiivistyy otsikkoon. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet täynnä menoa ja meininkiä. Liikkunut olen, mutta se onkin harvoja asioita, joita olen töiden lisäksi ehtinyt tehdä. Ruokakaupassa muistan käyneeni ja kirjaa olen yrittänyt iltaisin lukea. Tosin brittidekkari ei etene, koska en pysy hereillä. Ilta toisensa jälkeen palaan samalle sivulle, kuvittelen tällä kertaa pääseväni eteenpäin useita sivuja ja seuraavana iltana aloitan jälleen samasta kohdasta samalla ajatuksella. Teletappi-tyylillä Ann Cleevesin Yöperhoset tulee luetuksi vuonna 2020.

Kun viime viikon lauantaina lähdin iltapäivällä töistä kohti Vantaata, ihmettelin voipunutta oloa. Matkalla ynnäilin, että olin ollut viikon aikana töissä kuutena päivänä yhteensä 53,5 tuntia. Voipunut olo tuntuikin sen jälkeen tosi ymmärrettävältä. Onneksi olin sopinut lenkistä ja rupatteluillasta kaverin kanssa, sillä ilman tuota olisin matkannut kotiin syömään suklaata.

Olin sanonut olevani Vantaalla neljän maissa. Hmmm.... Kaverilta tuli viesti muutamaa minuuttia vaille neljä, jossa hän pohdiskeli, olenko löytänyt parempaa lenkkiseuraa. Olin sentään saanut vaatteet vaihdettua ja juuri sulkemassa konetta, joten toiveita päästä ulos työpaikalta oli ilmassa.

Viikon pitkiksenä olisi ollut kaksi tuntia, vaan lyhennettiin sitä suosiolla puolella tunnilla. Juostiin Keravanjoen vartta etelään, käytiin Helsingin pitäjän kirkon luona ja palattiin jokivartta takaisin Tikkurilan nurkille. Tuusulantiet melskasivat, vaan ihana hiljaisuus koitti, kun kaarrettiin peltojen keskelle. Suurin osa reitistä oli uutta, mikä on aina virkistävää. Oli ihana nähdä, että jokivarressa on muutakin kuin nämä kotikulmien kävelytiet.

Huikeita ultrajuoksijoita Malmin illassa

Lenkin jälkeen seurattiin netistä kavereiden matkaa kahdentoista tunnin juoksussa ja etsittiin parin Finlandiamaratonilla olleen kaverin tuloksia. Vähän ruokaa ja kahvia, jonka jälkeen autoon ja viimeiseksi tunniksi Malmille seuraamaan Helsinki ultra runia ja kannustamaan kaverit loppukiriin.

Pimenevä syyskuun ilta oli yllättävän lämmin. Malmilla ei tuullut ja ilma tuntui tosi lempeältä. Kerrospukeutumiseni oli hupaisa yhdistelmä urheilua ja työlookia - onneksi ulospäin ei näkynyt, mitä kaikkea olin päälleni laittanut. Lenkin päätteeksi jätin juoksukaprit jalkaan ja vaihdoin kuivan pitkähihaisen juoksupaidan. Tähän päälle töissä ollut pitkä mustapohjainen kukkamekko, jonka päälle villatakki. Jalkaan kaverin tyttären säärystimet, päälle punainen trenssi ja kaiken kruununa jalkaan lenkillä olleet pirtsakan lohenpunaiset lenkkarit. Sarin lauantai-illan look oli valmis! Ei ollut kylmä, joten kerrospukeutuminen kunniaan - myös erikoisemmilla sovelluksilla.

Huikeita olivat matkat ja juoksijat Malmin illassa. Kahdentoista tunnin juoksu oli startannut aamuysiltä ja kuuden tunnin juoksijat tulivat mukaan iltapäivällä klo 15.00. Juoksijat kiersivät 1,9 kilsan lenkkiä. Viimeisen puolituntisen alkaessa heidät ohjattiin kiertämään hiekkakenttää, jotta kaikki ovat varmasti lähistöllä, kun sumutorvi ilmoittaa ajan päättyneen.

Kevyesti nousivat jalat, kun seurasimme juoksijoiden matkaa. Fiilis oli hyvä ja musiikki sai katsojatkin hyräilemään ja elämään mukana. Viimeisten hiekkakenttäkierrosten aikana hämmästelin, miten vauhdikkaalta ja kepeältä monen askel kuulosti. Ehkä askelissa oli tyytyväisyyttä, tietoa ajan loppumisesta ja varmasti myös väsymystä. Kun ilmoille kajahti Life is life, en ollut ainoa, jonka ensimmäinen ajatus oli "Hyvä Tappara!". Monet kerrat olen tuota maalilaulua odottanut, vaan hyvin sopi juoksun viime minuuteille.

Ei tulisi mieleenkään lähteä juoksemaan kahtatoista tuntia. Jo ajatuksena se tuntuu aivan kamalalta. En käsitä, miten kukaan jaksaa olla liikkeessä niin pitkään yhtäjaksoisesti. En käsitä, miten jalat kestävät tuon. En käsitä, miten pää kestää.

Toisaalta jäin miettimään, jos olisi pakko valita maratonin ja kuuden tunnin juoksun väliltä, taitaisin valita kuuden tunnin juoksun. Se on ajatuksena siedettävämpi ja vähemmän stressaava kuin maraton. Maraton tuntuu suoritukselta, mutta kuuden tunnin juoksu tuntuu tavalta kuluttaa tuo tuntimäärä liikkumalla. Jotenkin maratonin osalta suorituspaineet ja hyvä tulos ovat vaatimuksina mielessä ja matka tuntuu ahdistavan pitkältä. Onneksi ei tarvitse valita, sillä puolimaratonit ja muut lyhyemmät matkat on keksitty.

Vetoja, reipasta ja rauhallista

Viime viikon lenkit oli pakko aikatauluttaa töiden ehdoilla. Systeemista tuli erikoinen, vaan tulipahan juostua. Kaikkiaan ohjelmasta jätin väliin vain pilateksen, sillä sunnuntaiaamuna ei ollut motivaation hiventäkään lähteä kohti Itistä.

Viikon reippaaseen en ollut tyytyväinen. En tainnut uskaltaa lähteä alkuun riittävän kovaa, vaan jotenkin himmailin ja pelkäsin hyytymistä. Sen sijaan sunnuntain vedot kulkivat mukavasti. Taaplattiin kaverin kanssa eestaas Oulunkylän siirtolapuutarhan luona olevalla suoralla. Oli siinä ohikulkijoilla ihmettelemistä, mitä ladyt puuhaavat. Kymmenen kertaa minuutti kovaa ja kymmenen kertaa minuutti palauttelua, jonka jälkeen homma oli paketissa.

Nousujohteinen sarja, jonka osasin kerrankin aloittaa iisisti. Seitsemäs veto meni epämukavuusalueelle, kasi pysyi siellä, ysi meni vähän lisää ja kymppi oli kaamea. Vetojen keskivauhteja ei saatu, mutta huippuvauhdit olivat aika odotettuja. Vikassa taisin ottaa loppukirin, koska sen yksittäinen kovin vauhti oli 4:18. Enhän mä ole ikinä päässyt edes sekunniksi tuollaiseen. Ylipäätään en ole tainnut koskaan päästä edes yksittäisen vedon vauhtihuipussa alle vitoseen. Ehkä kaverin mittarissa oli jotain vikaa.... Ehkä se oli yltiöoptimistinen.

Tälle viikolle olen juossut pari rauhallista vajaan tunnin lenkkiä. Muutenkin viikko on mennyt kevyellä liikunnalla, jotta saisin huomenna Pääkaupunkijuoksun varttimaralla itsestäni irti reippaan lenkin. Se antaisi osviittaa, mitä on luvassa neljän viikon kuluttua Kaarinassa.

Tavallista arkea maustoi puolessa viikkoa tullut tieto työkuvioiden muuttumisesta. Hain yhtä työpaikkaa, jonka valintaprosessi päättyi onnellisesti. Muutosten tuuli puhkuu uusiin työkuvioihin marraskuun pimeinä aamuina. Juuri niinä aamuina, kun räntää tai vettä tulee vaakatasossa ja silti solmin tossujen nauhat ja käännän nenän kohti aamulenkkiä.

Tuhannen ja yhden kilometrin tarinat

Eilen sain kirjoittaa tuhannen ja yhden kilometrin tarinat. Siellä on luku loppiaisen pakkaslenkistä, jossa hörpittiin matkalla kuumaa glögiä. On tarina pitkäperjantain pitkiksestä, vappupäivän synttärilenkistä ja lenkkeilystä aurinkoisena juhannuspäivän aamuna vasta heräilevässä Helsingissä.

On luku helmikuisesta pitkiksestä, jossa Tapanilassa suunnittelimme naisporukan kesken lähtevämme selvittämään, missä lähistön taloista tehdään kerrassaan herkullisen tuoksuista ruokaa. Neljä nälkäistä naista huokailivat paistuvan lihan ja kermakastikkeen tuoksun perään.

On reipas lenkki, jossa kaveri sai kirjaimellisesti kiskoa mua perässään. Ei sujunut, niin ei sujunut. Kummallisesti aina tulin vedetyksi seuraavaan askeleeseen ja raivostuttava 40 minuuttia oli lopulta ohi. On aamuseiskalta juostuja minuutin vetoja suoralla, jonne oli loistava näkyvyys ties miten monesta aamukahvipöydästä.

Tarinoissa on hetkiä, joissa olen valmis toivottamaan sillä hetkellä oppaana juoksevalle hyvää matkaa jonnekin ulkoavaruuteen ilman paluulippua. Onneksi muutan mieleni, kun pahin koettelemus on ohi.

Tarinoiden luvuissa on lappujuoksuja, joista mieleenpainuvin tiivistyy sanoihin kuuma ja ylämäki sekä Teiskon maalaismaisemiin. On HCR ja eteen pöllähtäneeseen täysin uupuneeseen intialaisnaiseen kaatunut loppukiri. Luotin täysin kaverin taitoon pitää meidät turvallisella ja selvällä reitillä. Silti nenän edessä hetkittäin häälyvä möhkäle, jonka tiesin tuon naisen seläksi, sai himmaamaan. Rohkeus loppui kesken.

Tarinoiden mukana seuraa hämmennys siitä, mitä kaikkea olen matkan varrella saanut. Siellä on suuria tunteita laidasta laitaan. Siellä on ahdistusta, väsymystä ja loputonta kyllästymistä turhalta tuntuvaan tahkoamiseen. Siellä on huikeita onnistumisia, raikkaita aamulenkkejä, merenrantoja ja voimia antaneita hetkiä. Kramppien tai hengityksen totaalisen hyytymisen keskellä en muista, että muutakin voi olla. Onnistumisten ja kaiken hyvän keskellä vaikeudet unohtuvat ja katoavat taivaantuuliin.

Vuonna 2015 sain kirjoittaa maagisen tuhannen kilometrin merkinnän 20.12, kun kaverin kanssa kirmasimme märillä ja pimeillä jokivarren kävelyteillä katuvaloja ja jouluvaloja katsellen. Varmuuden vuoksi teimme ylimääräistä kierrosta, sillä emme halunneet, että tuhat kilometriä jää vajaaksi joitain satoja metrejä. Se olisi ollut liikaa.

Vuonna 2016 saman itselleni maagiselta tuntuvan luvun sain kirjoittaa aurinkoisena ja ihanan lämpimänä syyskuisena iltapäivänä 10.9. Sama jokivarsi näytti leppeässä lämmössä aivan erilaiselta. Hiekka rapisi, lähes tyyni joki eli elämäänsä ja rauhallinen pitkis kulki omalla painollaan.

Jotain olen vuoden 2016 aikana tehnyt eri tavalla ja systemaattisemmin. En usko, että ilman Harrin ja KU58:n juoksukoulun neuvoja olisin tässä. En usko, että ilman sitä hyvää, hyödyllistä ja ajoittain kerrassaan kamalaa Excel-taulukkoa olisin tänään kirjoittamassa tuhannen ja yhden kilometrin tarinoita. Periksiantamattoman luonteeni kanssa olen taistellut Excelistä rivin ja sarakkeen kerrallaan. Olen selättänyt mörköjä ja välillä halunnut piilottaa koko taulukon.

Uuden luvun tarinaan saan kirjoittaa huomisaamuna toivottavasti raikkaan aurinkoisilla itäisen Helsingin rannoilla. Kun jälleen solmin tossujen nauhat, olen montaa kokemusta ja oppia viisaampi. Tiedän, että matka on pitkä eikä siinä voi kiirehtiä. Tarina saa tänä vuonna monta uutta lukua ja kenties työ antaa palkinnon, jolla saan jonkin haaveen muuttumaan todeksi.

Kanssani tarinoita ovat kirjoittaneet monet ystävät, kaverit, puolitutut ja satunnaiset kohtaamiset. lman heitä ei tuhannen ja yhden kilometrin tarinoita olisi. Ilman samanhenkisiä ystäviä en olisi tänään tässä.

Eilisiltana tuhannen ja yhden kilometrin tarinoiden viimeinen luku päättyi lasilliseen Cavaa, jolla sankaritar skoolasi itselleen. Samalla sankaritar skoolasi kaikille mukana kulkeneille.