Pakkasraja tuli vastaan

Helmikuun pakkaset laittoivat miettimään sisäliikuntaa. Kävin joitain kertoja cyclingissä, joka oli hauskaa vaihtelua. Edellisistä polkemisista on sen verran aikaa, että satula kipeytti takapuolen. Onneksi valitsin vain 45 minuutin tunteja - 60 minuuttia olisi voinut olla liikaa.

Pieni ahdistus alkoi hiipiä mieleen, kun oivalsin kesän ja HHM:n olevan vaarallisen lähellä. Alkuvuoden aikana olen skipannut lähes kaikki reippaat tai kovat lenkit. Ei ehkä viisasta, mutta oman tekemiseni kanssa on elettävä. Cyclingissä nostatin sykettä niin ylös kuin se tuntui nousevan. Hyödynsin ylämäet, vastatuulet ja kiihdytykset. Leikin vastuksella ja leikin polkemistahdilla. Missään tapauksessa tuo ei ole sama kuin juosten tehty treeni. Silti haluan uskotella itselleni, että se antoi jotain sellaista, joka on jäänyt uupumaan viimeisten parin kuukauden aikana.

Helmikuun vikana päivänä peruin ensimmäisen kerran lenkin muun syyn kuin sairastumisen vuoksi. Pakkaslukemat olivat tuulen kanssa sellaisia, ettei musta olisi ollut ulkoliikuntaan. Poika huomautti, että nytkö äidillä tuli raja vastaan. Hän totesi mun juoksevan mitä hulluimmissa säissä - kaatosateessa, lumipyryssä ja vaikka missä. Pakkanen ja tuuli olivat se, joka vei voiton punatukkaisesta tytöstä. Kun mittari näytti tuulen kanssa jotain -22 - -28 tunnetta, nostin kädet ylös ja annoin periksi.

Hengityksenlämmitin on ollut korvaamaton apu. Sekään ei olisi pystynyt jelppaamaan enää tuossa. En halunnut riskeerata terveydellä enkä halunnut yskiä koko lenkkiä. Mieluummin olin varovainen ja pidin itseni terveenä.

Vetoja hengityksenlämmittimen kanssa - huh!

Tämän viikon maanantaina olin päättänyt kokeilla, onnistunko juoksemaan edes muutaman vedon hengityksenlämmittimen kanssa. Ohjelmassa viikolle oli merkattu 10 kappaletta kahden minuutin vetoja. Melkoinen urakka, jota lähdin rohkeasti kokeilemaan.

Valitsin baanaksi jälleen Pukinmäenkaaren ja Veisteen nurkat. Siinä on typerä pätkä ja paljon autoliikennettä. Mutta mutta.... Siinä on myös hyvin vähän jalankulkijoita ja pyöräilijöitä. Ehkä just siksi, että pätkä on äärimmäisen tylsä.

Ekan lähdin testaamaan varovasti ja keskariksi sain 7:14. En oikein osannut hahmottaa, miltä tuntui. Ei yskittänyt, mutta hengityksenlämmitin tuntui aavistuksen ahdistavalta. Päätin, että 10 % on tehty ja 90 % jäljellä, joten uudestaan.

Puolivälissä aloin olla aika poikki ja epäilin, pysyykö nousujohteinen sarja loppuun asti. Saila pohdiskeli vauhteja ja havitteli nousujohteisuutta ehkä muakin pontevammin. Seiskan ja kasin kohdalla oli tulla seinä vastaan. Jostain löysin päättäväisyyttä ja sekuntipelillä sain kuitenkin keskarin aina edellistä kovemmaksi. Vitosen ja kutosen keskareiden eroa oli huikea yksi sekunti ja seuraavien välillä jopa kaksi. Sitten taisin piristyä, vaikka kaksi vikaa olivat tosi vaikeita. Syke oli taatusti lukemissa, joita kesäkelillä on vitosella alkavissa vetovauhdeissa. Nyt vitosella alkava oli kaukana, mutta syke ei sitä ymmärtänyt.

Sisulla ja ties millä pakersin loppuun asti. Vikan puolivälissä olin aikeissa heittää hanskat tiskiin. No, ei kai sellaista voi tehdä, kun takana on 1140 sekuntia ja jäljellä 60. Vaikka olin aivan poikki, onnistumisen fiilis oli huima. Ekan ja vikan vedon keskarin ero oli lopulta 1:02 ja nousujohteisuus kesti viimeiseen askeleeseen saakka. Eka meni keskarilla 7:14 ja vika 6:12. Ekaa lukuun ottamatta kaikkien keskari alkoi kutosella.

Jälkikäteen katselin, millaisia kaksiminuuttisia olin kipittänyt itsenäisyyspäivänä, jolloin samanpituisia oli viimeksi ohjelmassa. Yllätyin, että silloin juoksemastani kuuden satsista vain kaksi vikaa olivat keskareiltaan nopeampia kuin tämän viikon vedot. Keli oli eri, lämpötila oli eri ja vetojen määrä oli eri. Muistan, että vika oli silloin tosi tiukka, mutta kokonaissetti oli helpompi kuin tämänviikkoinen. No, tyytyväinen saan kaikesta huolimatta olla.

Päätelmänä on, että hengityksenlämmittimen kanssa voi juosta vetoja, kunhan ne eivät ole pitkiä eikä niitä ole loputtomasti. Todennäköisesti niin maksimeilla vikat pari menin, ettei tuon enempään olisi voimia riittänyt. En myöskään usko, että kahta minuuttia pidemmät olisivat onnistuneet. Ehkä tärkein anti oli psykologinen, sillä sain tehtyä jonkun kovan ja sain sen tuntumaan kovalta.

Hengityksenlämmittimen testailua

Kovin ovat päivät karanneet töihin, lenkkeihin, kaikenlaiseen elämään ja arjen rientoihin. Ajattelin, että olen naputellut ajatuksiani tänne ihan just. No, se ihan just näyttää olevan yli kuukausi sitten.

Viime vuodenlopulla aloin tuskaantua lenkeillä yskimiseen ja limaisuuteen. En saanut aikaan tehdä asialle mitään. Hirvitti, jos astmalääke ei auta ja jos sitä tai tätä tai tuota. Pelotti, etten ehkä voikana juosta läpi talven. Oli helpompaa laittaa hetkeksi pää pensaaseen ja koettaa selvitä lenkit mahdollisimman vähällä yskimisellä. Välillä onnistui tosi hyvin ja välillä ei yhtään hyvin.

Tammikuun lopulla luin Facebookin astma-ryhmästä hengityksenlämmittimistä. Olin siitä pari talvea sitten yhdeltä ystävältä kuullut, mutta jotenkin asia oli kadonnut mielen syövereihin. Luin keskusteluja ja ihmettelin kokemuksia. Kysyin ystävältäkin neuvoa ja käyttökokemuksia.

Hiemanb huuhaana tuota pidin. Miten muka joku tuollainen suun ja nenän eteen laitettava systeemi voi helpottaa yskimistä ja lenkkeilyä? Niin varmaan. Kaikkea kuuleekin. Positiivisia kokemuksia oli niin paljon, että mietin kokeilun kenties sittenkin kannattavan. Vaikka huuhaatahan se tietty on eikä ainakaan sovi mulle.

Yllätyin, että Suomen Jonas on tehnyt hengitysilmanlämmittimiä 1980-luvulta lähtien. Ajattelin, että tämä on jokin viime vuosien juttu. Jonaksen hengityksenlämmitin on tehty polyeteenivaahdosta ja teräsverkosta. Ulos hengittäessä sen kennot lämpenevät ja sisään hengittäessä ne luovuttavat sitoutuneen lämmön ja lämmittävät hengitysilmaa.

Tammikuun lopulla tilasin Suomen Jonaksesta hengityksenlämmittimen ja siihen mukana tulevan merinobuffin. Rastitin kohdan ulkoilu ja urheilu ja jäin jännäämään, mitä posti mulle kiikuttaa. Tilaus tuli hurjan äkkiä ja pääsin testaamaan tuotetta heti postista haettuani.

Buffi on hyvä. Siinä on takana kiristysnauha, jolla sen saa sopivan tiukalle. Hengityksenlämmitin on palanen, joka asetellaan nenän ja suun eteen. Nenän kohdalla on pieni klipsin tyylinen, jolla sen saa kiinnitettyä jotenkin. Lisäksi buffi pitää sen paikallaan.

Yskiminen väheni merkittävästi. Hengittäminen oli kuitenkin tosi raskasta. Tuntui, etten vain saa happea. Samalla tiesin, että happi kyllä kulkee. Tunsin, että tukehdun ja ahdisti. Enemmän tuo oli tunne, sillä inhosin ajatusta, että jotain on nenän ja suun edessä.

Muutamat lenkit tuon kanssa juoksin. Hengittäminen oli raskaampaa ja syke nousi reilut kymmenen pykälää. Viime viikon sunnuntaina onnistuin pitkiksellä saamaan keskisykkeen likelle aerobista kynnystä vain siksi, että hengityksenlämmitin oli matkassa mukana kaikki 2,5 tuntia.

Toimi ja ei toiminut. Tiesin, että auttaa. Ahdisti, koska syke nousi ja hengittäminen oli raskasta. Plussat ja miinukset kamppailivat toisiaan vastaan. Ilman buffia hengityksenlämmitin ei pysynyt paikallaan, joten vaihtoehto buffi pois oli mahdoton. Parhaiten se pysyi aloillaan, kun buffi oli nenään asti. Helpompi oli hengittää, kun buffi oli vain suuhun asti. Ei, juu, ei, juu, ei.... En mä tiedä.

Olin jo aikaisemmin lukenut Jonaksen tekemästä Jonasportista, joka on tarkoitettu erityisesti urheiluun talvisissa lämpötiloissa. Ynnäilin, etten kai mitään menetä, vaikka kokeilen. Hintaa oli vajaa neljäkymppiä, joten en tuosta konkurssiin mene. Kun testaan, ei ainakaan jää pohdituttamaan, olisiko kannattanut.

Tilasin Jonasportin sunnuntaina ja postipaketti oli haettavissa parin päivän kuluttua. Olin mennä solmuun tarrojen kanssa ja lopulta kahlitsin hiuksenikin Jonasportin tarrakiinnitykseen. Auts, kun niitä irrottelin.

Tänään lähdin pakkasaamunlenkille auringon paistaessa ja mittarin näyttäessä -15. Pohjoistuulen kera tunne oli -23. Hrrr..... Vaatetta päälle ja operaatio näin kiinnitän uuden hengityksenlämmittimen käyntiin.

Vantaanjoen vartta kohti Vanhankaupunginkoskea ja sieltä Koskelantietä Mäkelänkadulle, Puu-Käpylän läpi radan varteen ja lopulta 11 kilsan jälkeen kotiovella. Ja hei - se toimi! Hengittäminen oli helppoa. Tarrakiinnitys pysyi paikallaan enkä solminut itseäni siihen. Yskiminen lakkasi lähes täysin. Hengityksenlämmitin pysyi paikoillaan. Syke nousi, mutta ei niin paljon kuin toisen version kanssa.

Avustajani katseli, että Jonasportissa suuaukko on jotenkin isompi. Lisäksi se näytti hänestä näppärämmältä. Kommentoipa myös sen, että mun puhe kuului eri tavalla ja ylipäätään mun elämä tuon kanssa näytti helpommalta kuin sen toisen version kanssa.

Pankkirosvon ja avaruusolion yhdistelmältä tuon kanssa näytän, vaan väliäkö sillä. Tärkeintä, että voin hengittää, voin olla lenkillä yskimättä ja voin juosta myös pakkasella. Huomenna uusi testi. Jos tulos on yhtä positiivinen kuin tänään, otan Jonasportin vakiokäyttöön pakkasilla. Sen toisen jätän kävelylenkeille ja rauhallisempaan ulkona liikkumiseen. Huomenna näen senkin, juokseeko ystävä lujaa pakoon, kun kuvittelee mun olevan jokin avaruusolio.

Lumipyrytyttö lenkkeilee

Taisi tulla talvi - ainakin siltä keskiviikkona töiden jälkeen tuntui. Olin tehnyt viikolle hienon lenkkisuunnitelman, jolla saan pidettyä Excelini ja itseni tyytyväisenä. Keskiviikolle olin ajatellut 35 minuutin reipasta, sillä olin palautunut maanantain vedoista ihmeen hyvin.

Aamulla ja päivällä tuuli ja ihmettelin työpaikan pihassa, lähtisinkö lentoon vai menisinkö ovesta sisään. Kahden vaiheilla olin, sillä niin paljon puhuri iski suoraan kohti. Maa oli lumeton, joten ei kai sääennuste ehdi toteutua ennen neljää. Ei kai...

Työkaverit vinkkasivat, että vähän tuota lunta näyttää tulevan. Taisivat pitää mua seonneena, kun kiirehdin lenkkarit jalassa ulos. Hieman olin alkanut epäröidä ja tein ajatuksissani suunnitelmanmuutosta. Ehkei tänään kuitenkaan reipasta. Juu, tosiaan ei!

Mietittiin avustajani kanssa, missä oltaisiin suojassa tuulelta. Lähdettiin kohti Myllypuroa, joka oli varmaan viisaampi päätös kuin merenrantaan suuntaaminen.

Lunta, lunta, lunta ja lisää lunta. Voi taivas, miten sitä oli. Lunta edessä. Lunta takana. Lunta sivulla. Lunta suussa. Lunta pipossa. Lunta silmissä. Lunta, josta ei vain tullut loppua.

Myllypuroa ristiin rastiin, Metropolian työmaan kiertäminen, Liikuntamyllyn parkkis ja vähitellen kohti voimalinjojen alla kulkevaa kävelytietä. Kumma juttu, miten vähän oli muita kulkijoita. Edes koiranulkoiluttajia ei näkynyt. Voimalinjojen alla tuli sentään vastaan yksi sauvakävelijä.

Vauhtia ei kannattanut edes miettiä. Ei siinä puuterilumessa ja pöperössä päässyt mihinkään. Ylämäki kohti jotain huoltoasemaa ja Vartsikan Alepaa. Mäkeä riitti ja riitti. Syke pilvissä ja henki ei kulje. Yskittää. En uskalla pysähtyä tai piipahtaa huoltsikalla sisällä, sillä sitten en lopeta yskimistä seuraavaan varttiin. Kotona katsoin, että yksi puolen kilsan pätkä oli ollut sykkeiden puolesta vk2:lla - taisi olla tuo ylämäki.

Lopulta Itiksen Prisma. Liikennevaloista yli ja Turunlinnantietä kohti työpaikkaa. Inhoan ihmisiä, jotka taivastelevat suojatiellä. Kun valot vaihtuvat, sitten mennään eikä ihmetellä. Inhoan ihmisiä, jotka kävelevät jalkakäytävällä monta rinnan ilman aikomustakaan väistää. Illalla puuskahdin, etten ikinä koskaan milloinkaan enää juokse Turunlinnantiellä. En! Kärsivällisyyteni alkoi loppua ja tunsin, miten ärsytys nostaa päätään. Sanoin avustajalle, että nyt alkaa mennä yli mun sietokyvyn. En ärsyyntynyt ilmasta, vaan ärsyynnyin autoista ja poukkoilevista ihmisistä. Ärsyynnyin jalkakäytävästä ja siitä, ettei voinut mennä jonnekin kauas pois niiden kaikkien säntäilevien tyyppien seasta.

Työpaikan ovella matkaa oli takana vähän reilut 11 kilsaa ja aikaa olin käyttänyt noin 102 minuuttia. Putsailin pahimmat lumet pois ja lähdin kapuamaan 112 porrasta kohti työhuonetta. Punatukkainen lumityttö taisi tiputella mennessään lunta ja vettä joka puolelle. Vaan olihan lumityttö käynyt lenkillä.

Kuvassa luminen puun oksa

Koko illan olin tosi väsynyt. Tuntui, ettei ole voimia mihinkään. Vähän venyttelin ja koetin syödä, jotta voimat palautuisivat.

Tiesin, ettei ole kaikkein viisainta juosta heti seuraavana aamuna. Vaan ei aina tarvitse olla viisas. Torstaiaamun lenkki li voimattominta menoa pitkään pitkään aikaan. Jalat olivat järkyttävän kipeät. Etenkin etureidet tuntuivat ja askel oli tosi voimaton. Lumessa rämpiminen kävi työstä eikä siitä ollut tulla mitään. Auratut pätkät olivat parempia. Voi, olisipa se Sahaanjankadun jalkakäytäväkin ollut aurattu. Syke nousi jokaisessa ylämäessä ja jalka ei tahtonut nousta.

Selvisin ja kaikesta huolimatta oli virkistävää aloittaa päivä ulkoilman ihmettelyn jälkeen. Töissä kipusin rappuja kuin hidastetussa filmissä. Jalat eivät vain nousseet askelmalta toiselle. Kaikki voima oli pois ja jokainen askelma tuntui vuorelta. Onneksi töiden jälkeen oli hieroja, joka hieman elvytti väsyneitä koipia.

Eilen aioin kokeilla uudemman kerran viikon reipasta. Kokeiluksi sekin jäi. Jokivarsi oli aurattu, mutta pakkanen laittoi keuhkot koville. En halunnut yskiä koko aikaa enkä halunnut rasittaa keuhkoja liikaa. Parin kilsan jälkeen päätin, että reippaan sijasta juostaan pitkis. Väitän viisaaksi päätökseksi, sillä muuten pitkis olisi jäänyt juoksematta. Eihän lumipyryn sävyttämä 102 minuuttinen ole sama kuin 130 minuutin pitkis.

Vantaanjoki oli paikoin jäässä ja paikoin aivan sula. Sorsia, lapsia pulkkien kanssa, pari hiihtäjää ja kaunista talvimaisemaa. Helsingin pitäjän kirkonkappelin kellot kumahtelivat. Rauhoittava ja levollinen tunne, vaikka kelloissa oli jotain surumielistä. Hyvin aurattua baanaa ja alamäkeäkin, joten vähän lisää vauhtia. Nostin sykettä pariksi kolmeksi kilsaksi. En reippaan tasolle, mutta aerobisen kynnyksen nurkille kuitenkin. Se tuntui hyvältä eikä yskittänyt, kun tuuli tuli takaa.

Nautin matkasta, vaikka nälkä alkoi huudella viestejään. Nastat olivat tarpeen ja Oulunkylän liittymän liikennevalot suosivat lenkkeilijää. Loppuverkaksi imurointi ja sauna. 15,1 kilsan jälkeen oli ihana nostaa jalat kohti kattoa ja lepuuttaa väsymystä pois. Aika hyvin arvioin, sillä sain pitkiksestä vain kuusi minuuttia ylipitkän. Mainio suoritus arviointivirheiden mestarilta.

Saunassa hiljaista, lämmintä ja rauhallista. Muutama lapsi kulki pihalla ja nautti talvileikeistä. Suihkussa astma muistutteli olemassaolostaan, sillä taisi pakkanen ja sauna olla sille kinkkinen yhdistelmä. Vartin verran otti henkeen ja huimasi, vaan sitten olo koheni ja maailma oli jälleen oikein päin. Jatkossa tiedän olla varovaisempi pakkaslenkin jälkeen saunoessa. Ehkä otan maltillisemman löylyn tai lyhennän löylyssä makoiluaikaa.

Onko kukaan nähnyt yhtä motivaatiota?

Olen käynyt salilla reilun viisi vuotta yhdestä kolmeen kertaan viikossa. Taukoja on ollut muutama, kun olen keskittynyt vain juoksemiseen jahdaten aikatavoitetta jossain lappujuoksussa eli suomennettuna kolmena syksynä Kaarinassa.

Olen tykännyt aamusaleista ja siitä, että voin ja saan tehdä treenin ennen työpäivää. Helppoakin se on, kun voin käyttää työpaikan salia. Se on pieni, mutta kaikki tarpeellinen löytyy. Ja onhan pienellä salilla helppo liikkua, kun kaikki on vain muutamien askelten etäisyydellä.

Meitä on ollut muutaman ihmisen porukka, jotka olemme aamuisin salilla uurastaneet. Kokoonpano on vaihdellut päivän ja vuodenajan mukaan, mutta samat tutut naamat sinne ovat ilmestyneet vuodesta toiseen. Satunnaisesti on mukaan tullut uusia, jotka ovat jääneet tai kadonneet muutaman viikon jälkeen.

Olen vaihdellut ohjelmia ja kehitellyt uusia. Saliohjelmapohjia on vaikka miten, joten vaihtelua on löydettävissä. On enemmän laitteilla tehtävää ja on enemmän vapailla painoilla tehtävää. Hyvin olen viihtynyt ja ehkä jotain tulostakin on syntynyt.

Vaan nyt... Mulla ei ole mitään motivaatiota mennä salille. Ei huvita nostella puntteja. Ei huvita istua jalkaprässiin. Ei huvita lämmitellä crossarilla. Ei huvita ajatella, mitä tekisin ja millaisen ohjelmarungon rakentaisin. Ei huvita eikä kiinnosta. Ajatuskin siitä, että menisin salille nostelemaan jotain typeriä puntteja on vastenmielinen.

Jotain lihaskuntoa on tehtävä, sillä ei tässä iässä parane sitä kokonaan skipata. Olen nelisen vuotta sitten ottanut eron bodypumpista. Sitä alkoi tulla korvista ulos ja jotenkin tykkäsin paljon enemmän salitreenin vapaudesta. Nyt olen jopa miettinyt, että voisihan pumpia käydä kokeilemassa. Tähän asti se on ollut ei ikinä koskaan enää -kamaa.

Eilen kävin jälleen shapessa ja alkuun otin vielä corenkin. Heittäydyin ihan hurjaksi, sillä tein lihaskuntojuttuja jotain 80 minuuttia. Nautin siitä, ettei tarvinnut ajatella. Oli ihanaa, kun ohjaaja sanoi, mitä tehdään ja sitten vain tein. Tosin piti kuunnella tarkkaan, jotta pysyi kärryillä. Paljon oli tuttuja liikkeitä, mutta myös jotain aivan uutta.

Täysin epäselväksi jäi, mitä kummaa coressa tarkoitti koppakuoriainen. Edestakaisin selältään vatsalleen ja takaisin väki pyöri. Kovasti hengästyneiltäkin kuulostivat biisin loputtua. Mulle tuli vain mieleen koppakuoriainen, joka on vahingossa joutunut jalat kohti kattoa ja huitoo avuttomasti koettaessaan pelastaa itseään pois ahdingosta. Kun ei auennut, sovelsin. Tein lankkua ja vuorikiipeilijää ja kai jotain muutakin. Vähän hakemista se oli, mutta pääasia, että tein jotain. No, ensi kerralla tässä coren ohjelmassa tiedän, että koppakuoriaiset jääkööt omaan arvoonsa ja osaan soveltaa suoraan oman liikkeen. Coren tempokin oli kovin nopea, joten hidastin. Elixialla on tuolle jumpalle uusi ohjelman tekijä, jotenmuutos on puhkunut ja tuonut vauhtia lisää. Osalle taatusti hyvä, mutta mulle ei. Teen sitten omaan tahtiini, vaikka se rikkookin yhtenäisen rytmin. Väliäkö sillä.

Jotain olen eilen tehnyt oikein. Vatsalihakset ovat aivan hirmuisen kipeät. Päivän mittaan tunne on vain pahentunut. Enää ei voi edes yskiä ilman irvistelyjä. Myös pakaroissa tuntuu, sillä shapessa kyykkäiltiin ja tehtiin yhtä helpon tuntuista, mutta oikein tehtynä karmean tiukkaa pakaraliikettä. Etureidetkin ovat päivän mittaan heräilleet ja kertoilevat, että taisit tyttö eilen kyykätä. Ei näköjään tarvitse kyykyissä edes lisäpainoja, kun kyykkää riittävän paljon - toistoja oli varmaan muutama sata.

Mutta mutta... Mistä löytäisin sen motivaation? Onko kenellekään tullut vastaan? Tällä hetkellä annan salitreenin olla. En mene, koska ei huvita. Väkisin siitä ei tule mitään ja huvittamattomuus voi vain lisääntyä. Jos pystyisin käymään keskimäärin kerta viikkoon jossain lihaskuntojumpassa, se olisi ideaali. Luultavasti en pysty, joten se on mun hyväksyttävä. Aivan retuperälle en tätä jätä, mutta keventelen ja lorvailen. Uskon, että jokin päivä tuntuu toisenlaiselta. Ehkä tarvitsen syystä tai toisesta tätä just nyt. Voi olla, että muu kuormitus on sellaista, että mieli ja kroppa laittavat stopin salitreenin kohdalle. Kiltti ja tunnollinen Sari sanoo, että ei saa luistaa. Onneksi myös valmentajana työtä tekevä siskoni sanoi, että älä mene.

Jotain uutta ja jotain tuttua

Vuoden ekan viikon kilsat yllättivät. Oma tuntuma on, että viikkokilsat ovat pyörineet yleensä jossain kolmenkympin tienoilla. En ole niitä aikoihin seurannut, vaan taidanpas katsoa muutaman viikon, onko todellisuus jotain muuta kuin luuloni. Tälle viikolle juoksin neljä lenkkiä ja kilsoja kertyi 43.

Vuoden voi aloittaa vaikka vedoilla. Sen voi aloittaa vedoilla aamusella ja itselle uudella setillä. Ennen joulua luin ohjelmaa eteenpäin ja kummastelin rakkaan Excelini solua. Siinä tosiaan luki kaksi 10 min vetoa ja 5 minuutin palautus. Luin ja luin, mutta numerot eivät muuttuneet. Ei mulla ole tällaista koskaan ollut! Tässä on ihan taatusti kirjoitusvirhe.

Laitoin Harrille viestin ja ihmettelin, onko todella näin, mitä Exclistäni luen. Ei ollut kirjoitusvirhettä, joten ei auttanut. Tosiasia oli myönnettävä ja tuollaiset ihmevedot juostava. En ole ikinä juossut kuin pisimmillään viiden tai kuuden minuutin vetoja. Kuinka ihmeessä mystinen kymmenminuuttinen edes juostaan? Se on eri kuin lyhyt reipas. Se on eri kuin vaikka viiden minsan veto. Ei mulla ollut aavistustakaan, kuinka homman hoitaisin.

Lähdettiin Sailan kanssa ennen auringonnousua verkkaamaan Malminkaarta kohti Pukinmäenkaarta. Työmatkalaisia ja joitain pyöräilijöitä. Paikoittain jäistä ja käveltiin. Liikenneympyrä ja nenä kohti veistettä sekä Kehän Oulunkylän liittymää. Tämä pätkä on ehkä kilsan tai vähän alle, joten vaihteen vuoksi pääsen kipittämään edestakaisin.

Ekassa vedossa ei tahdo löytyä vauhtia. Poukkoillaan kaikkea mahdollista reilusti alle seiskasta reiluun kasiin. Mun ajatus oli ollut 7:40, mutta ajatushan ei ole välttämättä todellisuus. Mäkkärin risteys ja käännyttiin ympäri, jottei jouduta ylämäkeen ja Kehän ramppeihin. Alkoi tehdä tiukkaa, mutta pariminuuttia olisi jäljellä. Huh, mikä rutistus. Kai se oli, kun keskari oli kaikkien poukkoilujen jälkeen 7:25. Vaihteen vuoksi jalat veivät ja tavoitevauhti vikisi.

Sydän hakkasi ja palautumiseen meni aikaa. Viisi minuuttia ei ollut yhtään liian lyhyt. Taas ympäri ja kohti Mäkkärin risteystä. Saila kertoi uudenvuodenaaton lenkkeilystään Hesan keskustasta Kirkkonummelle, liikennevaloissa kohtaamistaan palomiehistä ja niistä vikoista kilsoista, jotka eivät olleet loppua. Mun uudenvuodenaaton lenkki oli 8,33 kilsaa ja Sailan hurjat 39 kilsaa.

Tokan vedon vauhti pysyy vähän paremmin kuosissa. Poukkoilua, mutta ei yhtä pahasti. Aika pitkään 7:09 tai 7:14. Vikat pari minuuttia ja lähes jatkuvasti alta seiskaa. Alkaa tuntua riittävän tiukalta eli saisi jo loppua. Tiukkahan se oli, kun keskariksi tuli 7:04. Jälkikäteen mietin, että tuolla keskarivauhdilla jaksaisin varmaan pari kilsaa. En ole kokeillut, mutta ainakin teoriassa.

Kyseenalaista päivänvaloa

Nautin rauhallisemmasta elämästä joulun ja loppiaisen välissä. Tuntui luksukselta livahtaa töistä ennen kolmea ja juosta reilun tunnin pk edes osittain elämässä ennen auringonlaskua. Vielä hurjemmaksi heittäydyin torstaina, kun pistäydyin aamupäivästä juoksemassa viikon reippaan. Se oli alkujaan tarkoitus juosta vasta perjantaina, mutta aikataulusäädöt muuttivat suunnitelmia. Tiesin, ettei ollut optimaalisin ajankohta vedoista palautumisen kannalta, mutta päätin silti kokeilla.

Sanoin Merituulille, että saadaan juosta päivänvalossa. Kyseenalaista se oli, sillä ei päivä tuntunut valkenevan ollenkaan. Täysin sula Tammisalon ja Hertsikan ranta, joutsenperhe kolmen ruskeaharmaan poikasen kera, omaehtoista elämää viettänyt joutsen kävelytien varren ojassa sorsaseurueen keskellä ja Laajasalon sillan nurkilla kolme melojaa. Ei tuntunut tammikuulta.

Kuva Herttoniemen rannasta. Näyttää tosi talviselta...

Reipas oli puoli tuntia. Verkatessa muistin, että hyvistä aikeista huolimatta avaava jäi ottamatta. Verkka otti vähän henkeen ja pohdin, mitä tästäkin mahtaa tulla.

Ihan puolta tuntia en tainnut reipasta kirmata. Luulen, että 28 minuuttia on lähellä todellisuutta. Tosin olen niin yltiökunnollinen ja -kriittinen, että arvioin tuon luultavasti niin minimiaikaan kuin mahdollista. Juostiin Hertsikan rantaan ja käännyttiin ympäri. Pidettiin parin minuutin kuvaustauko ja tasoittelin hengitystä ja sykettä. Omatunto kolkutti, ettei tällaisia taukoja reippaissa pätkissä pidetä. Ehkei pidetä, mutta torstaina pidettiin. En olisi jaksanut juosta koko pätkää ilman tuota hetken lepuutusta. Niin paljon vedot painoivat koivissa ja kropassa, että parin minuutin levolla sain voimat koottua uuteen rutistukseen.

Datojen vauhdit heittelivät melkoisesti. Musta tuntui, että mentiin alta kasia. Tracker näytti mulle reippaan kilsoiksi 8:06, 7:40, 7:46 ja 7:36. Merituulin mittari näytti hitaampia vauhteja ja sen mukaan mentiin pitkään päälle kasia. En tiedä, mikä oli totuus. Kroppa sanoi, että reilummin alta kasia mennään, mutta mikä siitä oli totta ja mikä kropan väsymystä. Pääasia, että juoksin. Ja pääasia, että sain ulkoilla päivällä, vaikkei sitä valoa juuri ollutkaan. Suihkun jälkeen lounas ja pitkäksi iltapäiväksi takaisin töiden pariin. Piristi ja antoi puhtia iltapäivän puuhiin.

Loppiaispitkis ja mutalammikko

Katselin, että kaksi vuotta sitten olen juossut loppiaispitkiksen mittarin näyttäessä yli -20 astetta. Tänä vuonna mittari näytti noin +4. Kaksi vuotta sitten lumi narisi tossujen alla ja vaatetta oli päällä riittävästi. Tänä vuonna oli märkää hiekkaa, muutama pieni jäinen kohta ja vesilammikoita.

Juostiin jokivartta Haltialaan ja kiepautettiin Kartanonkosken kautta takaisin. Ajatuksena oli juosta pari tuntia ja siihen saisin matkaa jotain 13,5 kilsaa. Jäljellä oli pari kilsaa, kun vastaantulija varoitti mudasta. Katsottiin eteenpäin ja uuupppsss..... Reilusti yli yhden valotolpan välin mittainen mutapätkä oli suoraan edessä. Oli siinä kaidetta, mutta näytti liukkaalta ja kävelytie oli kalteva.

Hetki ihmeteltiin ja päätettiin kääntyä ympäri. Mieluummin pidempi lenkki kuin tasapainoilu mudassa. Yhtä aikaa mutaan törmännyt koiranulkoiluttaja teki saman ratkaisun. Tosin koira ei ollut halukas kääntymään ympäri. Käännöksen sijasta se ampaisi lähes äyräidensä yli tulossa olevaan jokeen, koska siellä oli sorsia. Houkutus taisi käydä liian suureksi, vaikka omistajansa oli kyllä tempauksesta ehdottomasti eri mieltä.

Jaloissa alkoi tuntua, kun lähestyttiin junarataa ja kotia. Viisitoista kilsaa oli niin lähellä, että extrakierros oli otettava, jottei jää tyhmästi vajaaksi. Lopulta noin 15,5 kilsaa ja 18 minuuttia yli kahden tunnin. Taisi olla yhä kropassa väsymystä, sillä yllättävän paljon tuntui jaloissa. Oli ihana nostaa saunassa jalat kohti kattoa ja levätä. Taisi tosiaan väsyttää, sillä lämmin sauna oli tuoda nukkumatin.