Joulupäivän auringossa

Olen tykännyt ajatuksesta, että saan juosta jouluaattoaamuna. Parina vuonna haave on toteutunut. Olen saanut juosta kauniiseen aattoaamun auringonnousuun ja olen saanut juosta aattoaamun harmaudessa. Olen saanut ihmetellä jätkänkynttilää ja hiljaista jokivartta.

Tänä jouluna lepäsin aaton. Oli kirjoja, suklaata ja vihreitä kuulia. Oli glögiä, kuusi, jouluvaloja ja joulumusiikkia. Oli aattohartaus Pihlajamäen kirkossa ja pojan kommentti hartauden pitäneestä riparipapistaan "Tää pappi on klassikko. Aina yhtä hyvä.". Oli joulukuvaelma, oli karkuteille livistävä pieni paimen, oli pieniä enkeleitä, oli yksi pieni enkeli, joka huuteli paimenille "herätys" ja oli hyvän mielen joulutunnelma. Oli poikani, joka lähti aattohartauteen vain siksi, että sen piti juuri tuo pappi.

Oli liukasta kävelytietä ja vastatuuli. Oli pojalta saamani iso punainen kahvimuki työpaikan kahvitarpeisiini. Oli oma levollinen mieli ja hetki pysähtymiselle.

Jouluaaton kääntyessä iltayöksi mietin, että se oli mulla tänä vuona tämän näköinen. Viimeisten viikkojen hulluuden highwayn jälkeen siinä oli kaikki se, jota tarvitsin. En tiedä, miltä jouluni näyttää ensi vuonna. Se voi olla jotain aivan muuta ja jossain aivan muualla. Se tulee joka tapauksessa. Se tulee sellaisena kuin sen vuoden 2018 aikana varovasti pala palalta rakennan.

Joulupäivä valkeni auringon pilkistäessä. Riisipuuroa rusinakeitolla ja nastat jalkaan. Lähdettiin kolmen naisen voimin jokivarteen ja ihmettelemään jouluyöstä heräilevää kaupunkia. Liukasta, varsinaista perunapeltoröpelöjäätä, hyvin hiekoitettua kävelytietä, sulaa hiekkaa tai asfalttia ja petollista mustaa jäätä.

Välillä joka askeleella muutama milli taaksepäin. Taiteilua röpelöjäästä toiselle ja nilkkojen varomista. Rupattelua ja jouluherkkujen sulattelua.

Aurinko katseli naisten matkaa. Se lämmitti mustia trikoita ja paistoi kasvoihin, kun käänsi päätä kohden. Se toi valoa ja tunnelmaa. Se toi ajatuksen valkoisista hangista, joista aurinko loistaa. No, valkoiset hanget olivat toiveunta, mutta ei se tunnelmaa ja fiiliksellä nauttimista laimentanut.

Lopulta parin tunnin ja 12,6 kilsan jälkeen palasin kotiovelle. Posket punaisina ja hymy huulilla. Maailma oli jälleen aavistuksen parempi paikka ja jäljellä oleville suklaille oli tilaa. Vaikka hetkittäin kirosin jokaisen röpelöjään, olin onnellinen aurinkoretkestä. Joulupäivä ei voinut alkaa paremmin. Ehkä kliseistä, mutta mulle tuo oli se oikea joulupäivän aamupäivä. Aamukahvinkin keitin vasta laatikoiden, kalojen, kinkun ja muiden ruokien jälkeen. Siinä se maistui ja Cathy Kelly piti seuraa kirjaimina, sanoina ja sivuina. Sen seuraan on hyvä laskeutua viettämään joulupäivän myöhäisiltaa.

Sadetta, tuulta, sadetta, tuulta...

Kun kesällä huokailin, miten kummassa huomaan juoksevani lähes kaikki reippaat tai kovat hirmuisessa kuumuudessa, en tiennyt, mitä voi olla edessä. Silloin heitin, että ken haluaa juosta helteessä, kannattaa lähteä lenkille yhtä aikaa mun kanssa. Nyt voisin vinkata, että ken haluaa juosta vastatuulessa ja kaikensortin sateessa, kannattaa lähteä lenkille yhtä aikaa mun kanssa.

Viimeiset pari viikkoa olen kerta kerran jälkeen laittanut nenäni ulos ja kaikkia taivaanhenkiä uhmaten juossut reippaita ja juossut vetoja. Olen taaplannut edestakaisin Pukinmäenkaarta yhden liikenneympyrän ja Kehä I:n ylitykseen nousevan ylämäen välissä. Olen juossut kerta toisensa jälkeen Veisteen risteyksen ohi, vaan en edelleenkään tiedä, miten heidän tehtaanmyymälänsä on auki. En myöskään tiedä, mitä tarkoittaa teksti Pieni villapuoti tai jotain sinne päin.

Sen sijaan tiedän, ettei tuolla Pukinmäenkaaren pätkällä ole muita kulkijoita. Tai on siellä - yksi sauvakävelijä ja muutama fillaroitsija. Tiedän myös, että autoja menee suuntaan ja toiseen koko ajan. En halua tietää, mitä autoissa istuvien päässä on liikkunut, kun ovat katselleet touhujani.

Olen kipittänyt minuutin vetoja liukkaita kohtia varoen. Olen ajatellut, että mennään nämä minuuttiset ihan rauhassa ja kuitenkin päätynyt lähes nousujohteiseen sarjaan ja vikaan vetoon vitosella alkavalla vauhdilla. Olen kirmannut viisiminuuttisia ja epäillyt, ettei vastatuuleen juostu versio lopu ikinä. Olen juossut oudon kepeästi ja olen kironnut jokaisen askeleen. Olen nauranut Suvin kanssa pohtien, onko tämä rakkaudesta lajiin vai sulaa hulluutta. Olen pohtinut Marikan kanssa, että onpahan Harrin ohjelman mukaiset läksyt tehty - säällä kuin säällä. Olen kuunnellut avustajani kertomusta Tahkon triatlonista, jonka ylmäkiä pohjalainen kirosi uudestaan ja uudestaan.

Tänään kävin kurkkaamassa, mitä jokivarsi tarjoaisi. Se tarjosi ensin sulaa ja sitten jäätä silmänkantamattomiin. Siispä Pukinmäenkaari odotti jälleen. Kun ohjelmassa nököttää 25 min reipasta, se on sitten 25 min reipasta - tahdoin tai en. Kerrankos sitä juoksee reippaan suhaamalla samaa vähän alle kilsan pätkää eestaas. Vastatuuli ja suoraan päin iskevä sade oli hupaisa yhdistelmä. Taivaalta tuli vettä, rakeita ja jotain mystisiä vesijääpiikkejä. Ei haitannut, että välillä sain laittaa silmät kiinni ja suojautua pahimmilta ilmahyökkäyksiltä. Myönnän miettineeni muutaman kerran, olenko ihan viisas, kun täällä taaplaan. Samalla nautin jokaisesta hetkestä, vaikka astmainenyskä vaivasi ja vastatuuli iski seinän eteen.

Lenkin jälkeen sauna päälle ja imuri käteen. Imuroinnin jälkeen yhden alkoholittoman lemppariolueni kanssa saunaan ja jalat kohti kattoa. Vähän jo ynnäilin päättyvää vuotta, mutta ennen kaikkea hiljennyin ja rauhoituin omaan jouluuni.

Rauhoittumisen aloitin eilen livistämällä töistä jo ennen iltapäiväkahvia. Ystävän kanssa puolisentoista tuntia pitkin itäistä Helsinkiä oli just mua varten. Välillä käskin autojen ajaa muualle melskaamasta, mutta paljon saatiin juosta rauhallisilla pätkillä. Tammisalon rannan nurkilla joutsenpariskunta ja kaksi nuorisojoutsenten edustajaa. Sorsia ja lisää sorsia. Kanava kauttaaltaan riitteessä. Aurinko pilkisti ja jäi hetkeksi seuraksi.

Lenkin lopettelin 112 rappuun, kun kipusin töissä alhaalta ylös. Omalle käytävälle kävellessä puhetta kuului yllättävän monista huoneista. Hmmm.... Mikä täällä.... Onko se... Kahvia! Työkaverit olivat keittäneet iltapäiväkahvin tavallista myöhempään ja kruunasin lenkin kupillisella. Se tosiaan maistui.

Tämän punaisen amaryliksen ja vihreän peikonlehden jätin työhuoneeseen joulun viettoon.

Kuusi on koristeltu ja poikani toimi työnjohtajana. Hyvin saatiin kaikki paikoilleen. Käden ulottuvilla on suklaata ja vihreitä kuulia. On kirjoja ja muuta luettavaa. On kinkkua ja laatikoita. On joulutorttuja ja glögiä. On Spotifysta joululauluja. On rauha omissa ajatuksissa ja elämän pyörityksessä. On joulupäiväksi sovittu lenkki. Mun oma joulu on tänä vuonna tässä. Ensi vuodesta en tiedä. Silloin mun joulu voi olla jotain muuta. Tänään se on tässä. Ei kiirettä, ei stressiä - myönnän yhden tarpeettoman tiuskaisun pojalle, kun säädin itse pesukoneen kanssa ja painelin vääriä nappuloita. Hetken mietittyäni anteeksipyyntö ja kiitollisuus siitä, että olemme pojan kanssa oppineet pyytämään ja antamaan anteeksi. Jotain olen tehnyt oikein näiden vajaan 20 vuoden aikana.

Levollista ja kiireetöntä joulua just sulle. Haluan toivottaa sitä yhden mulle rakkaan joululaulun sanoin.

"Sillä hetkellä liekki kun syttyi, tunsin lämpimän henkäyksen. Tähtitaivaalta lempeä tuuli viestin toi mulle kuiskaten: "Rauhaa, joulurauhaa, muista Joulusi pyhittää. Se vain mikä meissä on hyvää, meidän jälkeemme tänne jää." Kun rauhaa, Joulurauhaa kuulen tuulen kuiskaavan, vihdoin tunnen, sittenkin tunnen minä Jouluni alkavan."

Suomi 100 - lumihiutaleita ja aurinko

Itsenäisyyspäivänä oli alkujaan ajatuksena juosta minuutti jokaista Suomen täyttämää vuotta kohden. Kun katsoin tarkemmin Excel-taulukkoa, johon omaan herttaisen viha-rakkaussuhteen, oivalsin, ettei sataminuuttisesta tule mitään.

Ehdotin Sailalle, että juostaan mun vedot, jos vaikka irtoaisi jotain. Sen jälkeen kahville ja kuulumisten vaihto monen kuukauden jälkeen. Kahvilla saattoi myös skoolata kotimaalle.

Haltialan suora - Here we come

Koska Tuomarinkylän kartanoon avattu uusi ravintola ei ollut auki ja Haltiala oli, valinta ei ollut vaikea. Pohditutti, missä ihmeessä voin juosta vedot, jottei lenkistä tule pariakymmentä kilsaa. Onneksi toinen kaveri muistutti Haltialan suorasta. Vähän suunnistusneuvoja ja uskoin meidän löytävän suoran, sillä ei kai keskellä peltoja olevaa suoraa voi olla näkemättä.

Rauhallista hölkkäilyä jokivarressa. Jääriitteessä olevia lammikoita. Pieni valkoinen kerros tuomassa talvista tunnelmaa. Vailla riitettä virtaava Vantaanjoki. Pakkanen kipristelee poskia.

Mittari piippaa vitosen. Kohta pitäisi olla nousu pois jokivarresta ja suora odottaa. Tuossa olisi joku ja ollaan tultu 5,2 kilsaa. Noustaan ylös ja katsotaan. Juu, näyttää hyvältä - tässä se on.

Pari hörppyä vettä ja menoksi.

Kuka käski keulia?

Kuusi kahden minuutin vetoa kahden minuutin palautuksilla - 24 minuuttia ja koko lysti on ohi. Eka lähdetään varovasti. Havittelen seiskan keskaria, mutta jään lukemiin 7:08. Jälkikäteen ajateltuna se oli pelkästään hyvä...

Kakkonen edessä ja jotenkin tossut vievät. Saila sanoo muutamaan kertaan vauhdin ja tiedän sen olevan liian kova. Koetan hidastaa, mutta menestys on huono. Toka juostu - 6:38. Ja mun tavoite oli pikkuisen alle seiskaa.

Nousujohteinen sarja on saatava. Vaan miten ihmeessä sen teen? Kuka käskee lähteä keulimaan heti kakkosessa, kun edessä on vielä neljä?

Aurinko kurkistaa. Ihana valo, heijastus valkoisesta maasta. Jopa vähän lämmittää. Muita lenkkeilijöitä. Koira irrallaan. Menee nätisti ohi. Ei edes hauku eikä ole yhtään kiinnostunut kahdesta suoraa eestaas painelevasta naisesta.

Kolmas ja neljäs tehty. Nousujohteisuus jatkuu - ehkä toivoa ei olekaan menetetty. Tokavika alkaa. Kentältä koneiden rullausääniä. Kauas tai vielä kauemmas lähtevät koneet nousevat. Mihin ne voisivat viedä? Lasken mielessäni sekunteja - liian nopeasti kuten aina. Kumma, miten 120 sekuntia voi olla pitkä.

Tokavika menty keskarilla 6:11. Saila päättää vikan menevän alle kutosta. Kai jotenkin päätöksentekoon osallistuin. En kyllä tiedä millä tavalla. Palautuksissa sama 120 sekuntia kuluu triplasti nopeammin. Käännös kohti kaukana siintävää asfalttitietä ja vika lähtee - nyt.

Koetin lopettaa ajattelun. Hyräilin mielessäni "Jos tahdot sä voit voittaa juuri sen, joka pahin on." Kuuntelin nousevaa konetta ja mietin, minne se punatukkaisen tytön veisi. Jonnekin kauas pois tältä suoralta.

Vauhti on kuulema 5:37. Ei ihme, että hengittäminen alkaa käydä työstä. Avaavan otin, mutta nyt on vaikeaa. Hengitys alkaa vinkua eli vauhtia alas. Jäljellä 40 sekuntia. Edelleen alta kutosta. Jäljellä 20 sekuntia. Yritän loppukiriä, jonka tahdon aina vetosetin viimeisen loppuun. Jäljellä 10 sekuntia. Hemmetti, ei irtoa. Ei mun jalat tahdo loppukiriä. Vikat sekunnit. Winner takes it all - vikan keskari 5:55. Hengittelyä. En pysty puhumaan. Pari minuuttia ja vika veto on vain hyvämuisto.

Ansaitut munkkikahvit

Kotona katsoin, etten ole koskaan juossut vastaavia vetoja tuollaisilla vauhdeilla. Parhaat keskarit ovat jääneet jonnekin 6:10-6:20 tienoille. Eka kova treeni sitten Kaarinan. Olen juossut reippaita ja muutamat vedot, mutta tämä setti oli ehdottomasti kovin. Onnistuin ja tein sen, mitä lähdin yrittämään. Nousujohteinen sarja, vaikka itse itselleni asettama haaste osoittautui pirulliseksi.

Hölkkäilyä Haltialaan. Sisällä ihanan lämmintä. Lämmin kahvi ja uunituore munkki. Hetken huokaisu ja nauttiminen rauhasta ja lämmöstä. Joulutorttujakin olisi ollut. Hyviä, mutta munkki on aina munkki.

Tämä kahvihetki oli taatusti ansaittu. Töitä sen eteen tein ja sormia mukin ympärillä lämmittäessä saatoin hymyillä itselleni. Saatoin kiittää itseäni uskalluksesta ja kroppaa siitä, että just tänään sain tehdä tämän.

Sormia palelee

Paluumatkalla sormia paleli. Pakkanen kipristeli poskia, sormia ja varpaita. Pipo lämmitti, kun kaivoin sen taskusta päähän. Alkuun hetki reippaampaa, jotta lämmitään. Loppumatka rauhassa. Haaveena lämmin suihku, kuuma glögi ja ruokaa.

Liike lämmittää. Pajunkissat jokivarressa. Erikoisempi joulupöytäkoristus, jos ottaisi tuosta. Talven tuntua ja auringon lämpöä. En olisi uskonut, että tuo niin vähän näkyvä valo jaksaa lämmittää.

Mielessä kiitollisuus ja kunnioitus kotimaan eteen työtä tehneille. Levollinen mieli ja onnellisuus kaikesta siitä, jota olen elämääni viimeisten muutaman vuoden aikana saanut. Punatukkainen tyttö ja mahdollisuudet - tästä on hyvä jatkaa. Ja minuutteja tuli noin 1,5 Suomen jokaista ikävuotta kohden. Kilometrejäkin viitisentoista.

Iltapäivähömpöttelyä - Joulujuoksu

Lauantain Joulujuoksu oli mulle jo kolmas. Tykkään tapahtumasta, kohtalaisen leppoisasta tunnelmasta ja siitä, miten juoksemalla voi tukea Pelastakaa lapset ry:n toimintaa kotimaan lasten hyväksi.

Tälle vuodelle reitti oli uusittu. Kympin osalta se tiesi vain yhtä kierrosta, mutta valitettavasti melkoisen kiemuraista reittiä. Toisaalta se tiesi myös sitä, että ohittavia juoksijoita on tosi vähän. Ei tarvinnut odotella, milloin kakkoskierroksella olevat kympin juoksijat alkavat painua jonossa ohi.

Lähdin soitellen sotaan, sillä mulla ei ollut aavistustakaan, mistä ja miten reitti kiertää. Olin lukenut, että Baanaa ja Ruoholahdesta, mutta siihen viisauteni jäi. Ehkä oli hyvä, etten tiennyt. Olisi voinut iskeä paniikki, jos olisin tajunnut, miten mutkien, käännösten, kiemuroiden ja ties minkä kautta kilometrejä taitettiin.

Joulupukki, joulumuori ja muut matkaan jo käy

Lähtö oli Finlandia-talolta, jossa oli kiva odotella sisällä. Vähän ennen starttia ulos, Sports tracker päälle, hanskat käteen ja lähtöalueelle odottelemaan. Niin se Tracker - kuvittelin laittavani päälle.

Ei viitsitty ahtautua letkan häntäpäähän, vaan jäätiin lähtöalueen sivuun odottamaan, kunnes on hännänhuippujen vuoro kipaista lähtöviivan yli.

Baanaa kohti Ruoholahtea. Aika pian alkoi ohi mennä vitosen kärki. Huh, vitosen kääntöpaikka on tuossa eli nyt nämä loppuvat. Matkaa sai jatkaa kaikessa rauhassa.

Ratikkakiskojen ylityksiä. Rotvallinreunoja. Sadevesikouruja. Loskaa ja petollisen liukasta jäätä. Käännöksissä varovasti, kun tossut luistavat.

Kuva matkan varrelta

Olin arponut kesätossujen ja nastojen välillä. Varalta heitin nastat reppuun, sillä muistissa oli vuoden takainen liukastelu samaisessa juoksussa. Kyllä sain liukastella, mutta vähemmän ja liukkaat kohdat olivat lumisohjoloskajäätä, joten ne olivat näkyvissä eivätkä petollisesti piilossa.

Arvomme oikean reitin

Reitti oli merkitty liloilla nuolilla ja muutamalla lilalla nauhalla. Tosi vaikea oli merkintöjä nähdä ja muutaman kerran oltaisiin helpolla lähdetty ihan väärään suuntaan. Pari sataa metriä edellä juoksi kaveri, jonka oranssi paita hehkui liikkuvana opasteena. Koetettiin tarkkailla, mihin suuntaan ja minkä nurkan taa hän edestä häipyi. Koetettiin kurkkia, missä näkyy oranssia.

En muista, että missään olisi ollut näin huonosti tehtyjä reittimerkintöjä. Myös liikenteen kanssa oli jotain outoa. Ratikka nökötti keskellä risteystä. Liikennevalot nakuttivat punaista. Yli päästiin aika helposti, mutta kuulin, että reiluun kolmeenvarttiin kympin juosseetkin olivat taivastelleet ratikoita ja liikennevaloja.

Lieneekö järjestäjillä ollut vajausta liikenteenohjauksessa vai mistä oli kyse. Hermostuttavaa tuo oli. Kolmen naisen voimin koetettiin tehdä viisaita päätelmiä ja ymmärtää, mikä on seuraava siirto.

Punainen taivas ja kauniita valoja

Aurinko laski pian startin jälkeen. Taivaanranta värjäytyi upean punaiseksi, kun aurinko painui pois joulukuisen illan hämyn tieltä. Näky oli valokuvamainen ja iskostui mieleen yhtenä retken kauneimpana kuvana.

Ruoholahdessa ravintolan valoja. Jätkäsaaren uuden hotellin valot. Sillan ylitystä. Uudehkoja taloja. Vaihteeksi käännös johonkin. Pää ihan pyörällä kääntyilystä ja suuntavaisto sekaisin.

Ai, takaisin Baanalla. Hei, tämän tunnistan. Vauhti lähti kiihtymään Baanan metrien kadotessa jalkojen alta. Siinä oli helppo juosta ja kaikki vain sujui sen ihmeempiä miettimättä. Suvi opasti tosi hyvin ja juokseminen oli helppoa. Hämmästelin hetken sen helppoutta, kun Tiinalta kuulin vauhdin olevan tasaisesti 8:15 maissa. Olin lähtenyt juoksemaan jotain 8:40-9:00 vauhtia, koska sillä kymppi taittuu leppoisasti 1,5 tuntiin ja ollaan maalissa puoli viisi.

Baanan juomapisteelle stoppi ja muki vettä. Voi hemmetti, miten kylmää tämä on. Otsan seudulla vihloo, kun kylmä vaeltaa ruokatorven kautta eteenpäin. Silti vesi teki hyvää.

Pikkuparlamentti. Kilsoja takana reilu seiska. Mistä vielä kierretään? Ahaa, nyt käännytään asemaa kohti. Juu, Töölönlahti ympäri.

Finlandia-talo hehkui Suomi 100 -valaistuksessa. Upea sininen ja juhlava valaistus.

Kiipeän, kiipeän, kiipeän

Puusilta ihan loskassa. Tossut luistavat. Kävellään. No, tähän on jo totuttu, kun on niin monet liukkaat kohdat hipsuteltu ja katujen ylitykset kävelty. Suvi jatkaa äärimmäisen tarkkaa opastusta - suurkiitos siitä.

Siinä se on - Linnunlaulun ylämäki. Kävellään kaikessa rauhassa. Jos tämän juoksisi, naiset vetäisivät itsensä suotta väsyneiksi. Alaspäin suunta on paljon kivempi.

Linnunlaulun puutaloja jouluvalaistuksessa. Tunnelmallista. Rauhallista. Aivan kuin olisi kaukana kaupungin vilskeestä. Ja sitten - vierestä menee juna ja Hesarin äänet alkavat kuulua kauempaa.

Mutaista ja märkää hiekkaa. Asfaltti ja käännös vikalle reilulle kilsalle.

Höyryveturi ja maali

Vauhti oli vähitellen kiihtynyt. Jossain kasin ja ysin tienoilla sanoin Tiinalle, etten halua kuulla sen hetken vauhtia. On parempi, että pysyn onnellisen tietämättömän.

Edessä oleva kaveri ei ole enää parin sadan metrin päässä vaan matka on kutistunut puoleen. Matka on kutistunut 30 metriin. Kaveri kääntää päätään, kun kuulee ääniä takaa.

Vauhti on tainnut yhä kiihtyä. Pieni pirulainen huhuilee, että rinnalle, kaveri mukaan loppukiriin ja neljän naisen voimin maaliin. Ei! Ei tätä viimeistä minimaalista ja niin suurta ylämäkeä. Ties monennenko kerran uhkaan tasoittaa koko mäen. Metreissä se on muutama, mutta tuossa kohdassa vähintään vuori.

Suvi sanoo, että mun pitää vain sanoa, kun haluan hidastaa. Pyh, minä mitään hidasta. Sen taisivat matkaseuranaisetkin huomata. Tiina koettaa sanoa jotain vauhdista, mutta Suvi älähtää hänet hiljaiseksi. Hyvä niin.

Saan kuulla puskevani eteenpäin kuin höyryveturi. Vertaus se tuokin. Ehkä tuohon hetkeen sopiva, sillä punatukkainen tyttö ei periksi anna, kun matka aon alle kilsa.

Kaverin selkä napattu. Muutama sana, että lähtee meidän matkaan loppukiriin. Jostain taisin löytää vielä ripauksen lisää vauhtia. Onneksi maalisuora on edessä, sillä kohta puhti loppuu.

Maaliviivan ylitys ja muutama syvä hengitys. Vika kilsa oli kova, mutta muuten lähinnä huvittelin, hömpöttelin ja nautin matkasta ja sen helppoudesta. Vika kilsa oli nopein ja ne reilut pari sataa metriä, jotka reitti oli kympin yli, olivat vielä nopeammat.

Kuva maalista

Hämmentävää, että puolihuolimattomasti ja ilman mitään ajatustakaan juoksin ajallisesti parhaan mitatun kympin. Montaa en ole niitä juossut, mutta vähän oli vertailupohjaa. Ei 1.25:21 ole aikana mikään fanfaarien arvoinen, mutta mulle se on sitä parista syystä. Se tuli vahingossa. Se tuli helpolla. Se tuli hipsuttelulla ja kävelyllä. Se tuli juomapisteelle pysähtymisellä. Se tuli puhtaasti hyvän mielen hömpöttelyjuoksulla, jossa ei ollut takana mitään tavoitetta. Puolikkailla olen juossut kovempia kymppejä, mutta se on eri tilanne ja valmistautuminen on aivan toista. Nyt söin, join kahvit, vaihdoin vaatteet ja juoksin.

Marraskuu tuli ja meni - vaihtoehtoinen marrasputki, huiputusta vedoissa ja nilkan parantelua

Sinne se meni - marraskuu 2017. Ei ollut paha, vaikka musta maa ja sadepisarat jäivät päällimmäisinä mieleen. Omaa oloani taatusti virkisti viikon pyrähdys auringon luo, rauhallinen loma ja positiiviset jutut.

Vaihtoehtoinen marrasputki - loisto idea

Yhdessä juoksuryhmässä on ollut perinteenä marrasputki. Siinä on tarkoitus juosta marraskuun ajan joka päivä vähintään 25 minuuttia. En ole tähän lähtenyt, sillä olen epäillyt kropan sietokykyä ja omaa jaksamistani. On tuntunut, että tuo on itselle liikaa ja on turhan paljon riskejä saada turhia kremppoja.

Marraskuun olen liikkunut kuten minkä tahansa kuukauden. Sellaista tavallista ilman mitään ihmeempiä kommervenkkejä. Sitten tuli vaihtoehtoinen marrasputki.

Juoksujalka vipattaa -blogia kirjoittava Merituuli kehitteli vaihtoehdon. Jokaisena marraskuun päivänä oli tarkoitus liikkua vähintään 25 minuuttia. Tavan sai valita itse eli ei ollut pakko juosta.

Tähän lähdin innolla mukaan, sillä tiesin sen olevan omalle tekemiselleni ja luonteelleni paljon parempi tapa muistaa liikkua jokaisena päivänä. Kävelin, uin, juoksin, joogasin ja kävin salilla. Välillä venyttelin ja rullailin, mutta sitä edelleen liian vähän.

Vain matkapäivä Fuerteventuralta takaisin Helsingin marraskuuhun on pieni kysymysmerkki. Kävelin päivällä pitkin aurinkoisia katuja, piipahdin rantakahvilassa ja lopulta palasin ruokakaupan kautta hotellille odottamaan lentokenttäbussia. Kävelin tuona sunnuntainakin noin vitosen, mutta en mene valalla vannomaan, että olin liikkeessä yhtäjaksoisesti 25 minuuttia. Kävely tuli pätkissä, mutta sitä oli taatusti yhteensä matkapäiväksi oikein mukavasti.

Jos olen yltiörehellinen, ajattelen, että vaihtoehtoinen marrasputki onnistui melkein. Jos olen realisti, sanon, että jokaisena päivänä olin yhtäjaksoisesti liikkeellä vähintään 25 minuuttia. En tiedä, muuttiko tämä mitään elämässäni marraskuussa. Sen se teki, että olin tosi tarkkana, ettei tule lorvailupäiviä. Jos sellainen uhkasi, joogasin.

Kun ulkoistaa... Voi tulla huijatuksi

Marraskuun lenkit olivat lyhyempiä ja kevyempiä kuin vuosi sitten. Reippaat pätkät olivat vartista pariinkymmeneen minuuttiin, pitkikset alle kahta tuntia ja vetojakin oli siedettävästi. Harri muokkasi ohjelmaa, jotta saatoin juosta hyvällä mielellä ilman omantunnontuskia.

Pari viikkoa sitten armaassa Excel-taulukossani luki mun inhoamat viiden minuutin vedot. Kolme kappaletta! Viisi minuuttia! Onko pakko? Mieli teki olla huomaamatta koko saraketta, mutta sieltä se huuteli joka kerran ohjelmaa kurkatessa. Siispä ei auttanut.

Olin juossut vetoja tai mitään reippaita Kaarinan jälkeen tosi vähän. Lenkkejäkin oli alla tavallista vähemmän. Ajattelin, että lähden varovasti ja juoksen vedot jotain 7:30 min/km keskarilla. Muistin heinäkuussa aamupäivän helteessä juosseeni saman satsin 7:20 keskarilla. Silloin olin kuolla kuumuuteen.

Eka meni. Toka meni ja hengästytti. Kolmen minuutin palauttelu tuntui lyhyeltä. No, enää yksi. Kyllä yhdestä selviää. Viisi minuuttia. Se on vain 300 sekuntia eli ei juuri mitään.

Jossain vedon puolivälin tienoilla mulla oli olo, että mennään ehkä pikkuisen kovempaa. Loppu häämötti ja tuntui, että mennään ehkä jotenkin kovempaa kuin se 7:30. Muutamat sekunnit ja koetin kiristää jonkin loppukirin. Viisi minuuttia täynnä ja olen yhä hengissä. Niin.... Vähän kovempaa kai mentiin, kun loppupätkässä vauhti oli vain 55 sekuntia tavoitevauhtia kovempaa. Loogisella päättelyllä voi todeta, että jos alussa menee puolisen minuuttia hitaampaa kuin tavoitevauhti, lopussa sen voi tasoittaa kiristämällä 55 sekuntia kovemmaksi kuin tavoitevauhti. Se loppuosan vauhti oli lopulta 6:35. Ei ihme, että ajattelin vauhdin olevan pikkuisen kovempaa.

Tämän siitä saa, kun ulkoistaa vauhdin ja ajan katsomisen kavereille. Mitä tästä opin? Saatan tulla huijatuksi toistekin. Ja toki osaan hiljentää, jos on oikeasti pakko. Ilmeisesti tuossa ei ollut, koska en moista tehnyt.

Toipilas punatukkainen tyttö

Jos jonkin tapaturman voi sanoa sattuvan hyvään aikaan, se oli nilkkani seitsemän viikkoa sitten. Kaarina oli juostu viikkoa aikaisemmin ja kaikki tämän vuoden tavoitteet oli saavutettu. Edessä oli hyvänmielen lenkkeilyä ja ajatusten siirtoa jonnekin tulevaisuuteen.

Oli sateisen viikon sateinen lauantai. Takana pitkiksestä tismalleen 13 kilsaa. Jäljellä kaksi ja sen jälkeen pääsee saunaan.

Vantaanjoen varren hiekkatie oli märkää. Juostiin rauhassa ja ihmeteltiin taivaalta tipahtelevia pisaroita. Ja sitten - suorin vartaloin mahalleni hiekkaan.

Märkä hiekka valui tossujen alta ja rakensi railoa. Sade oli pehmentänyt hiekkatien ja hiekka vain valui ja valui. Mitään ei ollut tehtävissä, kun railo kasvoi jalan alla vetäen mukaansa.

Sadevaurio ja alta katoavat hiekkatie antoivat punatukkaiselle tytölle täystyrmäyksen. En saanut perkelettä sanottua, kun oli keskityttävä saamaan happea typötyhjiin keuhkoihin. Ensimmäinen ajatus taisi olla, että hiekka on pirun pahaa.

Istumaan ja hengittelyä. Varovasti ylös. Jokin tärkeysjärjestys asioilla pitää olla, kun ensimmäisenä nousin seisomaan yhdelle jalalle tärskyn saaneen nilkan kestoa tsekaten. Antoi ottaa koko painon eli ei mitään hätää. Köpöttelyä kotiin, kylmää, kohoa ja lepoa. Pari särkylääkettä nappasin, mutta seuraavana päivänä jomotus oli poissa.

Turvotusta, nilkan kuntouttamista, fyssaripuolen ammattilaisten konsultointia ja varovasti liikkeelle. Harrilta pyyntö ohjelman muokkaamiseen. Hierontaa, kun muu kroppa veti jumiin. Käynti lääkärillä, joka vahvisti, että lihasvamma, joka paranee parissa kolmessa kuukaudessa.

Viiden viikon jälkeen turvotus oli poissa. Kuuden viikon jälkeen tanssahtelu muutaman sentin koroissa työpaikan pikkujouluissa ärsytti nilkkaa. Vaan kylmä vei ärsytyksen pois nopeasti. Eilen seitsemän viikkoa ja alkuviikosta hierojan kommentti, että trauman jäljet ovat hänen mielestään lähes kokonaan pois.

Selvisin säikähdyksellä. Ehkä tarvitsin jotain, joka stoppasi treenivauhdin ja toi todellisen himmailun. Voi olla, että ilman tätä en olisi juossut näin vähän. Voi olla, että olisin unohtanut, miten tärkeää on hetkeksi rauhoittaa ja jatkaa vasta sen jälkeen. Enkä olisi ilman tätä oivaltanut, että töissä voi olla myös farkuissa. Niin komean ja kammottavan värinen koipeni oli, että vaihtoehdoiksi jäivät farkut tai paksut mustat sukkahousut. Ihan hirveästi ei huvittanut esitellä kaikkia mahdollisia väriyhdistelmiä.

Nyt kaikki on hyvin ja treenit jatkuvat rauhassa. Pidennän matkoja ja kovennan vauhteja vähitellen. Maailma odottaa ja ensi vuoden lappujuoksut odottavat. Olen onnellinen, että sain tänä vuonna kaiken haluamani. Olen onnellinen, että tapaturma löi punatukkaista tyttöä päähän vasta Kaarinan jälkeen. En halua ajatella, miltä olisi tuntunut, jos Kaarina olisi ollut vasta edessä.

Aurinkoa ja laavapolkuja

Palasin lähes kolme viikkoa sitten Fuerteventuralta. Aurinko jäi sinne, sillä ei suostunut hyppäämään matkalaukkuun. Tilaa sille olisi ehkä just ja just ollut. En tiedä, miten Finnairin henkilöstö olisi suhtautunut, jos olisin kuskannut kanarialaisen auringon mukanani koneeseen.

Kuvassa meri ja naapurisaari Los Lobos

Erilainen reissu

Oli tosiaan erilainen reissu kuin aiemmat. Kaveripiiristä ei löytynyt seuraa, joten lähdin matkaan henkilökohtaisen avustajan kanssa. Tiesin meidän tulevan juttuun niin hyvin, että viikko sujahtaa tuosta noin vain. Tosi tarkkaan mietin, mutta polte päästä auringon ja kesäisen lämmön luo oli niin kova, jotta ei se olisi muuten sammunut.

Olin vahingossa varannut majoituksen hotellista, joka otti vieraiksi vain aikuisia. Ei ollenkaan hassumpaa. Aamiaisella kukaan ei sanonut vieressä "byäää" eikä poolilla kukaan uhkaillut delfiineillä, ilmapatjoilla tai muilla vesileluilla. Hotelli oli tosi rauhallinen ja huone mukava. Voisin mainiosti majoittua uudelleen H10 Ocean dreamissa, mutta silloin ottaisin ehkä huoneen allasnäkymällä. Se voisi helpottaa reitin oppimista huoneelta poolin lekottelutuoleille. Kyllä sen toki oppi, mutta käännös oikeaan, käännös vasempaan, käännös vasempaan ja niin edelleen vaati alkuun rutkasti ajatustyötä.

Meri ja kaartuva rantanäkymä

Laavapolkuja, meren ihailua, hiekkaa, aurinkoa

Corralejo on taivas, jos tykkää kävellä ja haluaa samalla myös uida, lekotella auringossa, istua meren äärellä, vähän shoppailla ja syödä hyvin. Laavapolut ovat sokolle käveltäviä, kun malttaa ja on tarkkana hankalissa kohdissa. Ihan jokaiselle polunpätkälle ei ollut järkevää mennä, mutta paljon oli aivan käveltäviä reittejä.

Kuva vanhasta kaupungista ja näkymänä meri ja laavakivikkoa

Päivittäin kävelykilsoja tuli 8-13, mutta juoksukilsoja ei viikkoon mahtunut yhtään. En yksinkertaisesti uskaltanut juosta. Ehkä jossain katujen varsilla olisi voinut, mutta se ei tuntunut kivalta idealta. Paljon nautinnollisempaa oli kävellä meren äärellä ja nauttia auringon lämmöstä.

Ihmettelimme Corralejon vanhaa kaupunkia, sen rapistuneita rakennuksia ja hurjalta näyttäviä sähköjohtovetoja. En haluaisi asua vesisateella talossa, jonka sähkövedot ovat lähes avoimina talon ulkoseinässä. Löysimme muutaman vanhan tuulimyllyn ja vertailimme autokantaa suomalaiseen vastaavaan.

Kuvassa vanhan kaupungin tuulimylly

Olisin voinut vain istua laavakivellä ja katsella merelle. Olisin voinut jäädä aurinkoon ja omiin ajatuksiini.

Kuvassa istun laavakivellä ja ihmettelen merta

Olisin voinut kävellä vieläkin enemmän, mutta avustajallani tulivat fyysisen jaksamisen rajat vastaan. Olisin halunnut kiertää niemennokan ja kävellä rantaa myötäillen dyyneille. Olisin halunnut hiekkaa uhmaten samoilla dyyneillä ja pysähtyä hämmästelemään loputtomalta näyttäviä hiekkadyynejä.

Kuvassa hiekkadyynejä, jotka ovat osittain luonnonsuojelualuetta

Merivesi oli hämmentävän lämmintä. Kahlasin pariin kertaan Corralejon rannalla ja varovasti käväisin uimassa dyyneillä. Dyynien luona rannalla aallot olivat kovempia ja vetivät mua vastaan pidemmän korren. En osannut varautua enkä laskea seitsemään, vaan jouduin aallon yllättämäksi. Jos olin hiekassa ennen mereen astelua, aallon nurin heittämisen jälkeen vasta hiekassa olinkin.

Kuunsilta Corralejon rannalta

Ralliautoja!

Yhtenä päivänä kävelysuunnaksi valikoitui hotellin takana oleva karun kaunis maisema ja kurkistus siihen, mitä on infran loppumisen takana. Karuus oli hurjaa ja samalla kiehtovan kaunista. Vuoria, hiekkaa, paljon laavakiviä ja satunnaista kasvillisuutta.

Kuvassa karua maisemaa

Kipusimme mäen päälle ja kummastelimme, miksi ralliautoja menee yksi ja kaksi ja kolme ja aina vain lisää. Ylhäältä näkyi suunta, jonne ne kaartoivat. Kivikkoista polkua alas ja nenän edestä löytyi lähtöalue. Polku jatkui ja vei kaarteeseen, jossa ehti katsella muutamien viimeisten autojen matkaa. Ei aavistustakaan, mitä rallia ajettiin, mutta kaukana vuorilla näkyivät pölypilvet eli sinne autot suuntasivat. Moottorien jyrinä lämmitti pienen rallitytön sydäntä ja muistutti kaukaisista hetkistä Jyväskylän suurajojen katsomossa aikana, jolloin rallia ajettiin myös yöllä. Oli Hannu Mikkola, oli Markku Alen ja oli ties ketä. Oli pimeä, olivat kirkkaat valot ja olivat moottorin ärjynnät.

Kuvassa ralliauto

Oi jospa taas

Kanarialla Lanzarote on ollut ikuinen suosikkini. Sen asemaa ei horjuta mikään. En tiedä, miksi ja millä jutuilla se tuliperäinen saari on sydämeni ottanut.

Tähän asti kakkospaikasta ovat kisanneet tasaväkisesti Teneriffa ja Fuerteventura. Mitä useammin Fuerteventuralla käyn, sitä enemmän siitä pidän. Corralejo on sopivan kokoinen, sopivan rauhallinen ja helposti lähestyttävä. Se vain on ja otti paikan ajatuksissani.

Toki Kanariaa voi pitää tylsänä ja helppona. Helppoa se on, mutta tylsyys on jokaisen itsensä päätettävissä. Kun kaipaan lepoa ja aikaa omien ajatusten ja kirjojen kanssa, lähden sinne. Kun haluan auringon ja kelvollisen lentomatkan, lähden sinne.

Kuvassa istun laavakivellä jossain Corralejon rannan ja hiekkadyynien välissä

En ole koskaan ollut kaukomaiden ja pitkien lentojen ystävä. Monen suosikki Thaimaa ei saa aikaan houkutuksen siementäkään. Vaan Meksiko.... Ehkä punatukkaisen tytön sielussa on ripaus latinoa, sillä yllättäen olen viehättynyt ajatukseen Meksikosta. Eräs ystäväni oli hetki sitten Puerto Vallartassa ja se sai haaveilun heräämään henkiin. Onneksi elämässä on tilaa haaveille. Se, mitkä kaikki niistä lopulta toteutuvat tai mitä haaveitaan itselleen saa, on asia erikseen.

Kun olen aivan rehellinen, myönnän, että sydäntalvella viikko auringossa houkuttelisi. Tavallaan on kivaa, kun tarvitsee matkaseuraa. Tavallaan on julman raivostuttavaa, kun tarvitsee matkaseuraa.

Kun mukanani tuoma rusketus haalistuu ja arki vyöryy päälle, on ajatuksissa voimaa moneen juttuun. Vaikka kesän lenkkeilyn jättämät rusketusraidat olivat vielä jaloissa ja töihin palattua työkaverit taivastelivat värin vaihtamistani, marraskuun harmaus syö niitä päivä päivältä pois. Ja kuitenkin... Tässä marraskuussakin on jotain viehättävää. Sitä oli ainakin tänään aamupäivälenkillä, vaikka harmaus olikin päällimmäinen väri ja äyräidensä yli tulossa oleva Vantaanjoki ihmetyksen aihe.

Jotenkin tyhjä fiilis

Vuoden tavoitteet ovat takana. Fiilis on tyytyväinen, helpottunut ja samalla kovin tyhjä. Annoin kaikkeni Kaarinassa ja sen jälkeen ihmeellinen tyhjyyden tunne valtasi ajatukset.

Olen tosi tyytyväinen siihen, mitä sain. Olen tosi tyytyväinen siihen, mitä itsestäni löysin. Olen tosi tyytyväinen tulokseen ja kehitykseen, jota on kaikesta huolimatta tapahtunut. Tälle hymyilin monta päivää ja kelasin mielessäni vesisaderetkeä. Ja silti... Apeus ja tyhjyys iski ehkä viikko Kaarinan jälkeen.

Mietin, mikä merkitys on sillä, mitä juoksin. Onhan sillä - iso merkitys mulle itselleni. Mietin, panostinko varmasti riittävästi - panostin ja kaikki otin irti, mitä otettavissa oli. Toki aina voi tehdä asioita paremmin tai huolellisemmin, mutta täydellisyyttä on turha tavoitella.

Hetkittäin osaan yhä iloita onnistumisesta. Toisina hetkinä kaikki tuntuu merkityksettömältä. En muista, olenko edellisvuosina hukkunut tällaisten ajatusten mereen. Kaarina on kaikkina kolmena vuotena ollut mulle hyvä ja juoksuna vuoden paras puolikas. Olen kokenut siellä suuria onnistumisia ja suuria tunteita. Muistan jokaisen maaliintulon kuin eläisin sen just nyt. Muistan yksityiskohtia ja kaiken peittävän riemun siitä, miten punatukkainen tyttö matkansa taittoi.

Mieli on hämmentynyt, sillä eiväthän tällaiset ajatukset ja tyhjyyden tunne voi olla sitä, jota tarvitsen. Vai voiko sittenkin? Kaipaako kroppa lepoa? Osaanko ottaa sen vastaan helpommin tätä kautta?

Mietin pitkään, kannattaako fiiliksistä edes kirjoittaa. Jostain somen syövereistä huomasin, etten ehkä olekaan ainoa, joka kokee tyhjyyden tunnetta, kun vuoden tavoitteelliset juoksut ovat paketissa. Se on asia, joka tuli valmiiksi. Ehkä samanlaista hämmennystä ja tyhjyyttä on minkä tahansa itselle ison asian valmistumisessa. Ajatuksissa koetin verrata tätä vaikka gradun jättämiseen talvella 1999. Silloin päällimmäinen tunne oli valtava helpotus, koska homma oli paketissa. Alle vuosikkaan kanssa kotona ollessa osasin varmaan täyttää gradun tekemisestä vapautuneen elämän nukkumisella, sillä olinhan kirjoittanut pari kuukautta aamuyön tunteihin asti.

Millä nyt täytän elämääni, kun lenkkejä on vähemmän ja ylimenokautta en voi skipata? Töillä, töillä ja vähän vielä töillä. Kummasti työt ottavat leijonan osan ajasta, joka on ollut tyhjää lenkkien ja muun treenin ollessa vähäisempää. Pientä kommenttiakin tästä ehti jo työkavereilta tulla, vaan lupasin palata ruotuun ensi kuussa.

Tyhjyyden keskellä olen tuntenut pitkästä aikaa itseni myös oudon yksinäiseksi. Ystäviä on, kavereita on, poika on, mutta silti.... Kun lenkkeilyä on ollut vähemmän, sosiaalista elämääkin on ollut vähemmän. Kaipaan sitä, että itselle tärkeitä asioita voi jakaa ja elämässä on samaan suuntaan katsovia ihmisiä. Kaipaan tunnetta siitä, että voi jakaa yhdessä merkityksellisiä asioita. I believe - some day in the future.

Viikolla mietin, josko olisin käynyt salilla. En kuitenkaan mennyt. Ohjelma on ja puntit kutsuvat vienolla huutelulla. Annan kutsuhuudon jäädä omaan arvoonsa vielä reiluksi viikoksi. Ensin vietän lomaa omien ajatusteni kera. Arjen alkaessa katson, mihin treenisuunnitelmat yhden tytön vievät. Samalla katson, mihin elämä ja haaveet sen saman punatukkaisen tytön vievät.

Ensimmäinen pakkasaamu

Perjantaina kello piipitti 5.50 ja kurkkasin tavan mukaan lämpömittaria. Hui, -0,9 ja yön alin -1,9. Lenkille ja pakkasta - joko on pakko. En tahdo nastoja. En tahdo kasaa lämpimiä vaatteita. En tahdo, että vielä tulee talvi. En tahdo liukasta. En tahdo lumikasoja. En vain tahdo!

Syksyn tuoksu, rapsakka ja raikas ilma, peilityyni meri, kuuraisia ja liukkaita puusiltoja, petollista mustaa jäätä, kasoittain lehtiä, rauhallinen mieli - siinä se oli punatukkainen tyttö juoksemassa meren rannassa kohti vaalenevaa taivaanrantaa. Aurinko kipusi esiin juuri, kun stoppasin työpaikan ovelle ja lähdin suihkun kautta kohti palaverien täyttämää päivää.

Koko päättyvä viikko meni perjantaiaamuun asti liikunnatta. En juossut, en uinut, en käynyt salilla enkä tehnyt kerrassaan mitään. Tai tein toki - töitä ja vähän lisää töitä. Mikäs siinä oli naputtaessa konetta ja tehdessä keskeneräisiä puuhia valmiiksi, kun kaikki liikuntaan tavallisesti menevä aika oli käytettävissä. Itselleni lupasin, ettei tämä jää tavaksi. Perjantaiaamuna mua vain hymyilytti, sillä niin uudeksi ihmiseksi itseni aamun kirpeydessä tunsin.

Eilen kävin parin kaverin kanssa hakemassa vaihtelua tossujen askeliin. Kierreltiin Paloheinässä reilu seitsemän kilsaa. Ihailtiin syksyä, kuunneltiin kentällä liikkuvia lentokoneita, rupateltiin ja nautittiin rauhassa päivän viimeisistä auringonsäteistä. Omat lenkkimaisemat alkavat tosiaan välillä kyllästyttää. On ihana päästä jonnekin aivan muualle ja ihmetellä, mitä sieltä löytyy. Paloheinän portaita katseltiin sillä silmällä, mutta niiden kipuaminen jää toiseen kertaan.

Kaarinasta palautuminen alkaa olla mallillaan. Jalat eivät ole enää raskaat, mutta syke nousee vieläkin kovin helposti. Tänä vuonna Kaarinan huviretki otti koville ja huomasin sen palautumisen kestossa. Hieman osoittelen sormella myös heti perään ollutta Tanskan työmatkaa, sillä eihän se ainakaan palautumista helpottanut eikä nopeuttanut.

Uuden ohjelman saan parin viikon päästä. Siihen asti teen, mitä huvittaa ja mitä jaksan tai ehdin. En olisi vielä valmis ottamaan vastaan Excel-taulukkoa, joka tietää, mitä haluan milläkin viikolla juosta. Nyt kaipaan vapautta ja leppoisia lenkkejä. Luulen, että niiden jälkeen olen valmis ottamaan vastaan uudet kuviot ja uudet haasteet sekä lähtemään kohti seuraavia mörköjä. Niitäkään en päästä karkuun, vaan lähestyn vaivihkaa takaa hiipien.

Jälleen mun juttu - kaikesta huolimatta

Kaarinan puolimarasta on reilu viikko. Tuntuu, että siitä olisi paljon kauemmin, sillä sen jälkeen on tapahtunut monenlaista. Ehkä eniten etäisyyden tunteeseen vaikuttaa se, kun lähdin lähes suoraan Kaarinan vesisateesta kohti aurinkoista Etelä-Tanskan Fredericiaa. Ehdin käydä kotona viettämässä lauantai-illan ja sunnuntaiaamuna taksilla kohti kenttää jo klo 5.35.

Vaan mitä tapahtui ennen koneeseen nousua ja kongressin tauoilla ulkona nautittua aurinkoterapiaa?

Kuva Frederician auringosta kongressipaikan sisäpihalta. Kuvassa olen pohjoismaisen kollegan kanssa ihmettelemässä aurinkoa.

Sataa sataa....

Turun motaria ajellessa ehti nähdä kaiken kaatosateesta aurinkoon. Perillä Kaarinassa oli pilvistä, mutta ei satanut - vielä. Starttiin vartin verran ja ulkona tulee kaatamalla vettä. Ei suuremmin huvita alkuverkkailla, vaan sisällä lukion aulassa viimeiseen asti. Puolikas geeli, annos avaavaa ja vähän vettä. Musat päälle, Tracker päälle ja muutama minuutti ennen starttia ulos.

Lähtö on ruuhkainen, kun noin 300 puolikkaan ja kokonaisen juoksijaa on samaan aikaan viivalla. Aiempina vuosina nämä ovat lähteneet eri aikaan. Nyt lähdöt yhdistettiin, kun osallistujia on edelliskertoja vähemmän. Ajankohdan aikaistaminen taitaa vaikuttaa ja olihan se kaataa munkin reissun tänne kaarinalaiseen vesisateeseen.

Suosiolla jään ihan häntäpäähän, jolloin tiedän voivani aloittaa matkan kaikessa rauhassa. Vesipisarat kastelevat, vähissä vaatteissa palelee ja uhkaan palata sisälle ja lukittautua naisten vessaan. Mua ei oteta erityisen vakavasti, vaan huomautetaan, että kohta ei ole kylmä. No, ei ollut.

Reitin alkua on muutettu ja ne kummalliset kiemurat ovat poissa. Ilahduttava ja mun elämää helpottava muutos, kun pääsee suoraan kohti kevyenliikenteenväyliä ja väljempiä vesiä. Ensimmäinen alikulku ja siitä matka jatkuisi metri metriltä.

Ekat kolme kilsaa rauhassa

Mulla oli selkeä tavoite, jota lähdin metsästämään. Tiesin, ettei hommasta tule helppoa. Onneksi en tiennyt koko totuutta lähtötättärään kajahtaessa.

Ohjeeksi olin saanut "Ekat kolme kilsaa rauhassa". Jotenkin sitä uskon, sillä eka kilsa taisi olla retken hitain. Olin sanonut, että kolmen kilsan kohdalla saa olla kulunut yli 24 minuuttia. Se piti, sillä kolmosen kilsamerkinnän kohdalla aikaa on mennyt 24:10. Sen jälkeen väliaikatietoja parin kilsan välein, mutta matkan edetessä ne unohtuvat muun alle.

Tracker on päällä ja huutelee korviin puolen kilsan välein aikaa, vauhtia ja sykettä. Siitä saan jonkinlaisen tuntuman ja ynnäilen, miten jahtaamalleni mörölle käy - jäänkö jalkoihin vai pinkaisenko rallatellen ohi. Mörkö on paha vastus, vaan liekö voittamaton.

Olin laittanut Trackerin päälle reilu kymmenen minuuttia ennen starttia, joten matemaattisilla harjoituksilla onnistuin saamaan jotain kuvaa käytetystä ajasta. Syketietoja tuli vähän alle puolimatkaan, jonka jälkeen sykevyö irtosi. Lähinnä huvitti, kun sen jälkeen Tracker väitti sykkeen olevan 70-80. Niin varmaan.... Totuus taisi olla jotain 156-159 ja loppua kohden paljon enemmän.

Mitä tämä on?

Ei ollut mennyt kilsaakaan, kun pohkeisiin sattui, vatsa oli pallo, oksetti ja maailma oli väärinpäin. Ekat mietteet, mitä pirua teen täällä ja mitä kuvittelen jahtaavani. Ihanko tosissani kuvittelen jaksavani vielä parikymmentä kilsaa?

Annoin muiden mennä menojaan ja päätin keskittyä vain omiin askeleisiini. Isoja omakotitaloja, pohdintaa asuntojen hintavertailuna Helsinki vs Kaarina ja Helsingin keskustan hintojen kauhistelua. Sadepisaroita, käännös uudelle reittipätkälle ja paha olo vain mylläsi vatsassa. Musaa napauttelin isommalle autojen metelin mukaan. Halusin kaikkien turhien ajatusten pysyvän pois. En halunnut ajatella oksettavaa oloa. En voinut käsittää, mistä se iski kimppuun. En voinut käsittää, miksei se mennyt pois.

Jee, uutta asfalttia

Eka juomapiste, josta muki vettä. Ihanaa, tässä ei olekaan sitä soratietä vaan uutta asfalttia. Kaarinan kaupunki on asfaltoinut pätkän tietä vastikään, sillä niin mustaa pinta on.

No, ilo jäi lyhyeksi, sillä kohta olin soratien ja kuran syövereissä. Kuoppia, petollisen liukkaita mutakohtia, irtokiviä - varovasti, jotta nilkat pysyvät kunnossa. Apua, täällä on luistinrata! Hetkittäin tuntuu, että jalat lähtevät alta, kun muta vain luistaa.

Hei, mun pohkeisiin ei enää satu. Jotain jaloissa on muuttunut. Ne ovat yhteistyöhaluiset ja pohjesärky on poissa. En tiedä, onko kierroksen alun katupinnoite jotenkin erilainen, sillä kakkoskierroksen alussa olin samanlaisen pohjesäryn armoilla. Sitä kesti aikansa, jonka jälkeen askel helpottui ja jomotus lakkasi.

Suomi 100 - heinäpaaleilla

Yhden talon luona heinäpaaleista rakennettu Suomen lippu. Paaleja neljä kumminkin päin. Osa valkoisia ja risti tietenkin sinisellä. Hauska ajatus ja muistutus Suomen juhlavuodesta.

Kohta juomapiste. Ajatukset pohtivat, otanko riskillä geelin. Pakko ottaa, sillä voimat eivät muuten riitä. Mulla on kaksi vaihtoehtoa - ottaa riski geelin kanssa tai ottaa riski ilman geeliä. Tiedän, että tavallisesti vatsa sietää useamman Lidlin omenageelin, jossa on neste mukana. Nyt ei kuitenkaan ole mikään normaalia. Vatsa on yhä samanlainen ja oksettava olo pyörii kurkussa. Juomapisteeltä vettä geelin päälle ja hetken olo tuntuu paremmalta.

Taatusti lisättyjä ylämäkiä!

Kaarinan reitti on kiva myös siksi, ettei siellä ole pahemmin mäkiä. Suurin osa nousuista on alikuluista poisjuoksemisia. Lisäksi on muutama loiva pieni mäki, jotka eivät ole yhtään pahoja. Niin muistin ja luulin...

Mistä nämä kaikki ylämäet tulivat? Kaarinan kaupunki on taatusti rakentanut ne viimeisen vuoden aikana. Kroppa laittaa tosissaan vastaan. Positiivista on, että hengittäminen on vaivatonta vaikka raskasta. Sataa, ei sada, sataa, ei sada - happea riittää eli se ei lopu. On ihanaa, kun ei tarvitse pelätä hengityksen loppuvan. Avaava on varalta mukana, mutta en usko sitä tarvitsevani. Aamulla kotona otettu ja vähän ennen starttia otettu toinen annos riittävät.

"Elämä syksyyni valonsa tuo Ja silloin kun henkäys aamutuulen se täyttää tämän pienen huoneen se mut viimeinkin herättää Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä minut pystyyn kiskaisee elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä mua eteenpäin rohkaisee". Kipuan ja kipuan, vaikka mäet ovat pieniä, ne tuntuvat tänään voittamattomilta. Jostain kaivan rohkeuden ja sisun ottaa aina uusi askel ja jatkaa matkaa seuraava metri.

Puolikkaan kärki kirmaa ohi. Jaa, mukamas näkyy kohta se suora, josta kaarretaan maaliin sitten joskus tulevaisuudessa. Niin varmaan... En usko, mutta en myöskään vastusta. Punatukkainen tyttö pitää suunsa kiinni - kerrankin.

Kakkoskierros ja rakas tsemppibiisi

Kakkoskierros alkaa ja puolikkaan sijat 7-8 kaartavat samalla hetkellä maaliin. Olen yhä mörön peesissä ja kaikki on mahdollista. Jälkikäteen katsoin noiden miesten loppuajat, joten näin, mikä oli 10,55 kilsan väliaika. Melko samoissa menin kuin viime vuonna Kaarinassa, mutta nyt ei olisi varaa hyytyä.

Juomapisteeltä vesi ja banaania. Suolakurkun haju yököttää. Saan ohjeen, mihin suuntaan heitän banaaninkuoren. Nurmikolle meni - hyvä juttu. Miksi mun kädet ovat tahmeat? Geeliä vai banaania? En tiedä. Sataa sataa, joten sillä tahmeuskin lähtee.

Kakkoskierroksen alku on tosi vaikea. Ihanko oikeasti mun on vielä juostava? Takana reilu 11 kilsaa ja mun rakas tsemppibiisi kajahtaa korviin. Hyräilen mielessäni "Jos tahdot, sä voit voittaa juuri sen joka pahin on". Voinko? Hetken jaksan uskoa tähän ja tokihan tiedän oman pääni olevan itseni pahin vihollinen. Oksettava olo menee kyllä hyvin samoihin.

Muutama kilsa lisää ja ynnään, milloin on oltava 15 kilsan kohdalla. Ei tämä onnistu! Juomapiste ja soratie lähestyy. Riskillä toinen geeli, josta uskallan ottaa reilun puolet. Vesi helpottaa oloa hetkeksi.

Valitsin juosta - niinkö?

Kasariheavya, sillä mua muutamassa lappujuoksussa palvellut soittolista on taas työssä. Twisted sister, W.A.S.P, Kiss... Väliin suomipoppia ja kaikkea muuta.

Olen purskahtaa nauruun, kun korviin osuu "Mä valitsin juosta, koska luulin, etten osaisi muuta. En enää tunnista itseäni tuosta, se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan.". Vai valitsin juosta - just niin.... Olenko tosiaan vapaaehtoisesti täällä? Ehkä Kaija Koon ajatus oli jotain muuta, mutta tuossa hetkessä sanoitus osui.

Maratonin kärkikaarti painelee ohi yksittäin. Alan odotella 3.30 jänistä, sillä se tulee kohta. Ei kovin pitkää letkaa jäniksen perässä, mutta häntiä muutamia joidenkin kymmenien metrien päässä. Vika juomapiste, jos otan nyt geelin, joko oksennan tai sitten en. Puolet uskalsin siitä kammottavasta lämpimästä omenageelistä hörppiä. Kumma, miten vesi maistui sen jälkeen hyvälle.

En juokse enää yhtään!

Takana 19kilsaa ja mielessä olen luovuttanut. Kirosanojen määrä mielessä lisääntyy ja muutamat mutisen ääneen. En kiipeä yhtään mäkeä! En! Jaa, kiipeän vai. Ei mulla ollut vaihtoehtona kuin jatkaa ja uskoa, että kiipeän.

Ankie Bagger kyselee Where were you last night. Haen voimaa näistä ja tiedän, että tällä soittolistalla juoksen vielä monet lappujuoksut. "Saa-aa-aa Jäädä tämä kylmä maa Jossa ei voi rakastaa Kauas katoaa myrkynkeittäjä suloinen" Mariskakin on päätynyt mukaan viemään mun ajatukset kaikkialle muualle paitsi tähän typerään matkaan.

Kyltti 20 km. Kello näyttää, että mörköön, jota lähdin selättämään on aikaa 9:09. Jos matkaa on 1,1 kilsaa, se riittää. Eikä riitä sanoo pää. Ajatus ei kulje yhtään. Kiroan itseni ja koko typerän asfalttitien. Vielä puolisen kilsaa. Järjestäjä puhuu jotain alamäestä. Huijaa kuitenkin. Oksettava olo pahenee ja tuntuu, että nyt riitti. Nilkkoihinkin sattuu. Pohkeissa kramppien ensioireita.

Apua!

Maaliin viitisenkymmentä metriä. Mikä tämä on? Hiekkaa? Tasapaino ei pidä. Pyöräilijä-nainen olisi voinut mennä jostain muualta kuin yhtä aikaa mun kanssa kapeasta S-mutkasta. Väistöliike sivulle ja suoraan johonkin hiekkakasaan. Horjahdus, mutta pelastus. Kaikki hyvin.

Käsi käteen. 30 metriä, 10 metriä. Yritän vaatimatonta loppukiriä. Loppu - luojankiitos! Pää polviin ja hengittelyä. Älyän kysyä aikaa, jota ei mulle heti sanota. Varaudun pahimpaan, sillä en mä voinut onnistua.

Sari vastaan mörkö 1 - 0

2.49:44 ja parannusta ennen tätä päivää juoksemaani puolimaran parhaaseen 4:03! Mörkö jäi jälkeen vaatimattomat 16 sekuntia, sillä se mörkö oli 2.50:00. Vaikka koko matka oli karmea ja oksettava olo kesti kaikki nuo sekunnit ja minuutit, Kaarina oli mulle jälleen hyvä ja päivä oli parasta tänä syksynä.

Onnistuin!

Kun katson taaksepäin, näen seitsemän puolimaraa. Ekan juoksin 6/2015 ja tähän asti vikan 10/2017. Jotain olen tehnyt oikein, sillä näiden välissä minuutteja on pudonnut kyydistä 19. Pukuhuoneessa otin otteen seuraavasta tavoitteesta. Se tulee, kun on sen aika, mutta matka jatkuu.

Turun motarilla olo on ihan hyvä. Selkään sattuu ja jalat ovat voimattomat. Veikkaan, että olin syönyt liikaa. Vatsa ei tainnut olla retkellä mukana riittävän tyhjänä. Kaarinan huviretki on karmeudessaan ehdotonta top kolmosta mun lappujuoksuissa. Tätä en olisi halunnut kokea, mutta silloin en myöskään olisi korkannut uutta minuuttilukua enkä hymyilisi itselleni ja maailmalle.

Lähes kaikki tehty

Etsin viime vuoden lokakuun kirjoituksia, jotta olisin nähnyt, millä fiiliksillä silloin lähestyin Kaarinaa. Paljoa en löytänyt, sillä lokakuu on ollut reissuineen ja töineen kovin kiireinen. Harmi, sillä olisi ollut hauska lukea, mitä mielessä on liikkunut. Voi olla, ettei suuremmin mitään, sillä Kaarina-viikolla olin mm. tehnyt 49 tunnin työviikon ja unohtanut hiilaripitoisen tankkauksen aivan täysin. Samoin olin selvittänyt, miten saan tuntemaan oloni palloksi - ahtamalla itseeni ensin pitsan ja heti perään 1,5 tunnissa 1,6 litraa urkkajuomaa. Pitäiskö taas kokeilla?

Syyskuun päätteeksi katselin dataa ja mietin, millaisella pohjalla olen matkaan lähdössä. Juoksukilsoissa olen viime vuotta edellä noin 175. Lenkkien määrää tai niihin käytettyä aikaa en ole vuosi sitten merkinnyt ylös kuin kesäkuussa ja vuoden lopussa. Koska kilsoja on noin paljon enemmän, on mun täytynyt kuluttaa aikaa lenkkarit jalassa viime vuotta kauemmin. Syyskuun loppuun mennessä olen tänä vuonna käyttänyt aikaani hyvin tai tuhlannut hömpötyksiin - näkökulman saa vapaasti valita - 186.17:50. Exceliin turvautuen selvitin, että tuo on lähes kahdeksan vuorokautta. Taatusti en ole kaikista hetkistä tykännyt ja monet kerrat olen ollut valmis heittämään kaikki tavoitteet ja haaveet jorpakkoon. Tästä huolimatta olen plussalla ja nauttinut matkasta.

Viikon ohjelma oli keventelyä. Aurinko sai omapäiseksi ja juoksemaan yhden lenkin enemmän. Tuskin siitä suurta vahinkoa oli, sillä mieli lepäsi perjantai-iltapäivän auringossa ja kesäisessä lämmössä. En olisi millään malttanut tulla sisälle, vaan olisin vain voinut jatkaa pitkin meren ja joen rantoja auringosta nauttien. Arabianrannassakaan ei ollut kylmä, vaan meren tunnelmasta sai nauttia kesähepenissä auringolle hymyillen.

Tänään viimeinen pitkä lenkki, kun kierreltiin Kumpulan nurkilla ja ihasteltiin syksyä. Koetin välttää ylämäkiä, vaan mistä kummasta niitä kuitenkin nenän eteen tipahteli. Jossain Kumpulan kampuksen nurkilla huokaisin, että tällä reitillä ovat ilmeisesti Helsingin kaikki ylämäet.

Ensi viikolla kaksi lyhyttä lenkkiä, joista jälkimmäiseen nappaan mukaan muutamat reippaat pätkät. Jos tämän viikon reipasta 25 minuuttista uskoisin, mikään ei menisi ensi lauantaina nappiin. Huokaus, miten tappavalta tuntui vähän reilu kolme kilsaa vauhtia, jolla pitäisi jaksaa mahdollisimman pitkään. Ehkei metsäsienikeitolla saanut voimia riittämään ja toki työpäivän jälkeen on eri juosta kuin muulloin.

Huomenna yin yoga ja hieroja. Jokin aamu käyn hetken uimassa ja torstaina vika lenkki. Ehkä torstaina myös jooga, kun vain jätän kaikki jalkojen voimaa vaativat liikkeet kevyiksi tai teen jotain muuta. Työpäivien pituutta voisin säädellä, jottei menisi yhtä hyvin kuin vuosi sitten. Helppo sanoa nyt, vaan mikä lie totuus, kun katson peiliin perjantai-iltapäivänä.

Kaarinaan suhtaudun tosi vaihtelevasti. Tiedän, että mun haave ja tavoite on kovan työn takana. Samalla tiedän, etten kurota kuuta taivaalta, mutta varvistamaan joudun, jos haluan siihen ylettää. Pasin neuvo mielessä - kolme ekaa kilsaa rauhassa ja sitten kohti tavoitevauhtia - lähden matkaan. Pelottava rauha ja usko omaan tekemiseen on mielessä. Välillä se katoaa paniikin alle ja epäluottamus omaan osaamiseen vie voiton.

Jännitystä lisää se, että olen tähän asti juossut monet lappujuoksut puolisalaa. Olenpa jo saanut nimityksen salajuoksijakin - kiitos Mintun. Nyt olen avannut retkeilyni näkyväksi, joten epäonnistumisen mörkö kummittelee mielessä. Mitä kaikki sitten sanovat, kun epäonnistun ja kaikki menee pieleen? Sitten kaikki nauravat kuitenkin mun haihattelulle. Ajatus kaukaa menneisyydestä, joka ei suureksi osaksi ole tätä päivää.

Luotan itseeni ja luotan matkaseuraksi lähtevään ystävään. Luotan tavoitteeseeni ja luotan tahtooni kokeilla, mihin punatukkaisesta tytöstä on. Enää tarvitsee pysyä terveenä, ajella Turun motaria ja juosta. No, matkalaukku on kyllä pakattava, koska lähden Kaarinasta likimain suoraan Tanskaan työmatkalle.

Testipalaute - olihan siinä

Sain toissa viikon lopulla Pasilta laktaattitestin palautteen. Oivallisesti olin just Tallinnassa ja puhelimella sähköpostin lukeminen oli mitä oli. Liitteitä en saanut auki, vaikka olisin päälläni seissyt ja pyytänyt kaikki tekniset hyvät haltijat apuun. Onneksi testitulosten pääviesti oli sanoja peräkkäin varsinaisessa viestissä, joten ihan tulisilla hiilillä en kokousviikonloppua kiemurrellut.

Laktaatti oli pysynyt alhaalla ensimmäisten tonnien aikana. Siirtymä vk-alueelle oli ollut selkeä ja tonneista keskimmäiset olivat osuneet vk-alueelle. Kaksi vikaa menivät sitten kovemmalla, mutta niistäkin selvisin.

Oli palkitsevaa lukea, että kestävyyskunto on parantunut huomattavasti sitten edellisen testin, jonka juoksin aprillipäivänä 2016. Turhaan en ole kilometri kilometriltä matkaa taittanut. Turhaan en ole lähtenyt kaatosateeseen, lumipyryyn, räntähaituvien sekaan, auringonnousuun, kesäiseen lämpöön tai kauniisiin iltoihin töiden jälkeen.

Yllätyin, miten aerobinen ja anaerobinen kynnysvauhti ovat kumpikin parantuneet reilulla minuutilla. Miten se on mahdollista? Voiko lahjatonkin kehittyä näin? Aika huimaa!

En ole tainnut turhaan pk:ta sahata, sillä palaute kertoi pk-alueen olevan laaja. Olen juossut pk:ta eri vauhdeilla - välillä tosi rauhassa ja välillä vähän kovempaa. Yllättävän paljon olen mennyt pk2:lla. Huomasin sen, kun katselin treenihistoriaa ja mietin, mitä kaikkea olen viikkoihin ja kuukausiin mahduttanut.

Vk-alueen leveys oli nyt 46 sekuntia. Muistan Pasin sanoneen edellisellä testikerralla, että vk-alue on tosi kapea. Se näkyi silloisesta palautteestakin. Harrin tekemän ohjelman myötä olen juossut välillä tyytyväisenä ja välillä hampaat irvessä reippaita ja vetoja. Olen kironnut 45-50 minuutin reippaita pätkiä ja toivonut joka hetki niiden loppuvan. Sitkeydellä ja punatukkaisen tytön päättäväisyydellä olen ne kaikki juossut antamatta tuumaakaan periksi. Testipalautetta lukiessa sain kiittää itseäni tuosta päättäväisyydestä. Joku saattaisi sanoa, että härkä mikä härkä.

Testissä oli myös maratonennuste. Ei paljon lämmitä, kun ennusteaika oli 6.25:42. No, en ole maratonia juoksemassa, joten tuolla ei todellisuudessa ole mulle merkitystä. Vaikka tiedän, ettei numeroiden tuijottaminen ole maailman tärkein juttu, vähän tuo silti sapetti. Mun tavoitteet ovat toisaalla ja lyhyemmillä matkoilla. Toki voi olla jännää seurata, mitä maraennusteajalle tapahtuu, kun juoksen uudestaan testin ehkä joskus syksyllä 2018.

Ja sitten... Hymyilyttävin kohta palautteessa oli "Harjoittelusi on ollut laadukasta ja sillä on ollut hyvä vaste.". Tähän kiteytyi koko testin sanoma ja se, mitä testi kertoi mulle menneestä just siinä hetkessä. Tuntui uskomattomalta, että näin voi olla. En käsitä vieläkään, että olen todella tehnyt joitain oikeita asioita ja jotain oikein. Tällä lauseella jaksaa pitkälle.

Työpäiviä 12/12 - oliko muuta elämää?

Eilinen vapaapäivä tuntui lähes luksukselta. Hämmentävää, että tänäänkin on vapaapäivä. Tein kahdentoista työpäivän putken, joka kieltämättä alkoi loppua kohden tuntua. Syyskuu on töissä tiukka ja keskelle kuuta tipahti viikonlopun kokousmatka Tallinnaan. Tunnustan huokaisseeni helpotuksesta, kun perjantaina karkasin työpaikalta tasan klo 14.09. Tunnustan, että väsymys alkoi tuntua kropassa ja ajatuksissa.

Kävelylenkki vanhassa kaupungissa

Tallinnan kokousviikonlopulle sain kauniin syksyisen sään. Perjantaina olin perillä ajoissa, joten aikaa jäi kierrellä vanhassa kaupungissa. Hieman shoppailua, kävelyä ja hetkeksi terassille alkoholittoman oluen kanssa.

Kuva Raatihuoneentorilta

Sunnuntaina ennen laivan lähtöä ehdimme tehdä samanlaisen pienen kävelylenkin ja ihailla vanhan kaupungin tunnelmaa. Kipusimme näköalapaikalle, katselimme kauniita rakennuksia, kurkkasimme ortodoksikirkkoon, nautimme kuulaasta syyssunnuntaista ja lopuksi pistäydyimme syömässä ennen terminaaliin kävelyä. En ollut aiemmin maistanut villisikaa. Just tuossa ravintolassa se kannatti, sillä villisika kantarellikastikkeen kera oli maukasta ja mureaa.

Pari kaupunkikuvaa näköalapaikalta, jonka nimestä ei ole aavistustakaan. Se oli vanhan kaupungin kätköissä.

Toisena kokousaamuna huokaisin itsekseni hotellissa kellon näyttäessä kuutta ja aamun kajastuksen varovasti kurkkiessa kohti uutta päivää. Olin hereillä. Teki mieli ulos. Niin.... Jos olisi sen verran näköä, että näkisin liikkua, olisin laittanut lenkkarit jalkaan ja lähtenyt rauhakseen ihmettelemään heräävää Tallinnaa. Narvan tien liikenne soljui läpi yön ja eiköhän ennen aamuseiskaa olisi jo ollut muitakin kulkijoita. Tuo oli hetkiä, jolloin oli myönnettävä tosiasia ja käperryttävä kirjan kera peiton alle katsomaan, heräänkö vai nukunko vielä tovin. Ehkä kaikkein eniten sokeudessa rassaa just tuo, ettei voi vain mennä ja kulkea päämäärättä hetken jonnekin ihaillen heräävää aamua.

Ihme kyllä - lenkit juostu

Treenimerkintöjä ja kalenteriani katsoessa ihmettelen, millä konstilla olen onnistunut tekemään kaikki juoksulenkit ja vähän muustakin treenistä kaiken työruljanssin keskellä. Pelastus taisi olla, että puolen kuun viikko oli kevyt ja juoksuja vain kolme. Samaan viikkoon sain tungettua kaksi joogaa ja yhden aamu-uinnin.

En ole myöhäisten iltalenkkien ystävä. Viime sunnuntaina huomasin, että pakon edessä valitsen jopa myöhäisen iltalenkin kuin elän ilman lenkkiä. Tulin Tallinnasta kotiin iltakuuden maissa ja kolme varttia myöhemmin olin menossa kohti Vanhankaupunginkoskea. Pitkis olisi ollut 90 min, mutta päätin lenkin kuin lenkin olevan hyvä siihen hetkeen. Aurinko lämmitti vielä vähän ja jalat nousivat ihmeen kepeästi. Pitkis oli vain 70 min, mutta se oli 70 min parempi kuin ei lenkkiä lainkaan. Tuskin olisin osannut asettua nukkumaan ja kääntää katsetta seuraavaan viikkoon, ellen olisi päässyt ulos ja saanut hetkeksi ajatukset muualle työasioista.

Aina vain vetoja!

Alkuviikolla huokasin järkyttyneenä, miksi mulla on taas vetoja. Justhan mä niitä juoksin.... Helpottavaa, että olivat sentään minuuttisia ja minuutin palautukset eli 20 minuutissa koko homma on tehty. Tähän en tokikaan laskenut alku- ja loppuverkkoja, sillä ihmiskoehan rajoittuu noihin vetoihin.

Olin ajat sitten houkutellut Marikan kaveriksi, jotta varmasti saan nämä juostua. Mulla on kai jokin viha-rakkaussuhde vetoihin. Kyllähän mä niiden merkityksen tiedän, vaan silti - onko aina pakko?

Verkkailtiin kolmisen kilsaa ja sitten lähdettiin ravaamaan samaa ikiaikaista suoraa joen ja siirtolapuutarhan välissä. Koskahan kulkijat ja puutarhalaiset kyllästyvät katsomaan mun ramppaamista?

Haikailin nousujohteista sarjaa. Ei sellaista tullut, mutta hyvä setti kuitenkin. Jälkikäteen sain Marikalta vauhdin 30 sekunnin ja 60 sekunnin kohdalta. Se oli hyvä, sillä näytti, miten vauhti hiipui kaikissa vedoissa loppua kohti. Muutamassa ero oli useita kymmeniä sekunteja. En tiedä, hiljensinkö etuajassa vai mitä tapahtui. En kuitenkaan ollut niin poikki, että sen vuoksi olisi pitänyt hiljentää noin paljon.

Vedot pyörivät kutosella alkavissa vauhdeissa. Pari jossain keskivaiheilla oli vitosella alkavia. Vikaan laitoin jälleen kaiken peliin, mutta vasta 30 sekunnin kohdalla. Puoli minuuttia jäljellä, joten uusi vaihde esiin. Viisitoista sekuntia jäljellä - hei, vielä löytyy jokin vaihde. Marika laskee vitosesta alaspäin - ei piru, enää ei irtoa yhtään lisää vauhtia. Kai tämä on kelvollinen. Olihan se, kun 30 sekunnin kohdalla vauhti oli 5:10 ja 60 sekunnin kohdalla 4:57. En ole ikinä oma-aloitteisesti ilman vetoapua kiihdyttänyt alle vitoseen edes sekunniksi. Kerran pyysin Sailaa vikan vedon lopussa nostamaan vauhdin 4:58:aan, jotta tiedän, miltä se tuntui. Pelottavalta! Oli tuo tosi kovaa ja jalat olivat mennä solmuun. Ei se kuitenkaan olut pelottavaa - tai sitten en ehtinyt ajatella moisia. Tästä on hyvä jatkaa ja ajatella, että jokin päivä juoksen 30 sekuntia alle vitosta. Se jokin päivä voi olla vuoden kuluttua, mutta onhan tässä maailmassa aikaa.

Usvaa joen pinnassa ja vika pitkis

Leppeän lämpimänä syysaamuna kävin ihailemassa syksyn värejä. Vanhankaupunginkoskella oli punaisia vaahteroita ja samalla paljon vihreää. Kesä sinnittelee läsnä, vaikka syksy hiipii vaivihkaa esiin. Vantaanjoesta nousi usva peittäen Pikkukosken uimarannan kätköihinsä.

Kuva Vanhankaupunginkoskelta parikymmentä minuuttia auringon nousun jälkeen

Viimeisen kunnon pitkiksen ennen Kaarinaa juoksin eilen. Koetin pysytellä enemmän asfaltilla, kun Kaarinassakin on paljon asfalttia. Radan vartta kohti Käpylää. Pohjoisbaanan testaus. Kyllä, se tosiaan on tasainen. Tutuista Käpylän ja Pasilan ylämäistä ei ollut tietoakaan. Mäkelänkatu ja kohti Kumpulan vihreyttä. Hämeentie ja Arabianrannan hiekkatietä kohden. Hyvä, että Arabianrannassa sekaan mahtui. Hanhia oli satoja nurmikolla ja meressä.

Olin ajatellut, että ehdin 2,5 tunnissa noin 16 kilsaa. Aika kului oudon hitaasti. Aina lisää puoli kilsaa ja aikaa on yhä jäljellä vaikka miten. Pikkukoskelta kohti junarataa, takaisin jokivarteen ja kohti Kehä I:tä. Apua, täällä on kävelytie suljettu portilla, joten nenä kohti Pukinmäen Mäkkäriä. Pientä seikkailua ja lopulta Kehän ylittävälle sillalle. Liikennevalot olivat puolellani, sillä Mäkelänkadulla, Koskelantiellä ja tässä Kehän rampissa vaihtuivat ajatuksen voimalla. Alamäki jokivarteen. Vieläkin jäljellä noin 9 minuuttia, joten kotiseutukierrosta nurmikenttien seassa. Kotiovelle kaarsin ajassa 2.33 ja 17,16 kilsaa rikkaampana. Askeliakin oli yli 20000.

Oma pitkisvauhtini yllätti. Syke pysyi maltillisena, vaikka toki nousi loppua kohden. Ei tuntunut raskaalta - paitsi ylämäissä. Olisin voinut vielä jatkaa, jos olisi tarvinnut. Lopussa vähän huoletti, kun oppaana ollut kaveri alkoi olla aika puhki. Taisi olla hänelle raskas reissu. Jos olen rehellinen, myönnän, että mua oma jaksamiseni myös ilahdutti. Vuosi sitten olisin ollut paljon enemmän väsynyt, vaan nyt punatukkainen tyttö jaksoi sen suuremmitta huokailuitta. Kotona palkkari ja sauna.

Hierontaa hierontaa

Kävin viikolla Vellulla hieronnassa. Vasta siinä tajusin, miten kaamean väsynyt kroppa ja mieli olivat. Pääsin Arkadiankadulle, kun Vellu huomautti, että naisella on äänessä kireyttä. Totta se oli. En ollut itse itseäni kuullut enkä kuunnellut. Lihaksissakin oli väsymystä, joka tuntui hierojan näppeihin. Väitti, että pohjelihas on jotenkin pyöreä eli väsynyt. Hmmm... En ymmärtänyt, mutta väsyneeltä kroppa tosiaan tuntui.

Huomenna uusi hieronta, kun käyn asiakkaana Erottajalla hierojaksi opiskelevalla työkaverilla. Sitten lokakuun ekalla viikolla vielä uusi retki Vellulle. Sen jälkeen en ainakaan voi sanoa, että Kaarina meni pieleen, koska en ollut käynyt hieronnassa. Tältä osin homma on optimoitu loistavasti.

Muusta en sitten tiedä.

Laktaattitesti - hymyilyttävä tulos

Kaikenlaisten säätöjen jälkeen kävin viimein eilen juoksemassa Liikuntamyllyssä laktaattitestin. Olen koettanut juosta tämän vuoden testiä viimeiset puoli vuotta, vaan menestys on ollut huono. Eka selkä-pakarakremppaisena en halunnut testiin lähteä, tokana selkä-pakarakremppaisena siirsin testiä uudestaan, kolmantena sain astmalääkkeet ja haluttiin antaa niiden vaikuttaa ennen testiä ja neljäntenä - menin testiin.

Itse testi ei jännittänyt, sillä edelliskerrasta tiesin, miten homma menee. Paljon enemmän jännitti Liikuntamyllyn ilma. Olin tosi epävarma, miten pystyn siellä juoksemaan omaa kovaa ja miten saan happea. Myös 200 metrin rata hurjine kaarteineen hirvitti. Viimeksi tuli jo huono olo, sillä jyrkät kaarteet tekivät Linnanmäki-fiiliksen.

Mikä laktaattitesti?

Laktaattitesti tai juoksijan tasotesti on testi, joka mittaa fyysistä suorituskykyä. Kropan reagointia rasitukseen seurataan veren laktaattipitoisuuden ja sydämen sykkeen avulla. Näiden avulla määritetään eritehoiset harjoittelualueet, jotta treenaus olisi tuloksekasta. Testistä saa myös aerobisen ja anaerobisen kynnyksen, joiden avulla on helpompi seurailla omia lenkkejä ja niiden todellista rasitusta. Näihin kynnysarvoihin saa myös viitteelliset vauhdit, jotka toki elävät sään, kropan rasitustilan ja elämän kokonaiskuormituksen seassa.

Mulle testin teki Päällysahon Pasi. Hän teki saman testin myös aprillipäivänä 2016, jolloin jännitin aivan hurjasti ja olin varma, että en ikinä selviä moisesta hullutuksesta hengissä. Ja silti testiin oli mentävä, koska uteliaisuus vei voiton.

Herätys, aamiainen ja Liikuntamyllyyn

Halusin juosta testin, kun Liikuntamyllyssä ei ole kansainvaellusta. Se tarkoitti, että testiin oli mentävä aamusta ja arkena. Elokuulla ujutin kalenteriin eilisen kohdalle vapaan aamupäivän, josta päätin pitää kiinni, ellei mikään tauti tai kremppa iske. Koska edellisestä testistä oli vähän alle 1,5 vuotta, koin olevan aika nähdä, onko mitään tapahtunut. Testi nökötti kalenterissa ja olin sinne menossa. Reilu viikko sitten mulle valkeni, etten ole muistanut kysyä, kuka lähtee mulle oppaaksi juoksemaan sinisen valojäniksen matkassa. Onneksi yhden ystävän työvuorot olivat sellaiset, että hän pääsi valopupua seurailemaan. Oikeasti en tiedä, mitä olisin tehnyt, jos opasta ei olisi järkkääntynyt. Ilman silmällistä seuraa en valopupua seuraile.

Aamulla ylös tavallista arkiaamua myöhemmin. Aamiaiseksi perussmoothie, johon olin eiliselle tunkenut rahkaa, mustikoita, banaanin, pellavansiemenrouhetta, minttua ja nesteeksi mehukeittoa. Muutama lasi vettä ja pahimpaan kahvintuskaan jääkaapista Eilan kylmä latte. Makea kuin mikä, mutta sainpahan lisäbuustia sokerista.

Ennen lähtöä otin avaavan ja toivoin sen riittävän. Ei mulla ollut vaihtoehtoa, sillä kokeiltava oli. Jos en kokeile, jää harmittamaan.

Viis, neljä, kolme, kaks, yks - menoksi

Alkuun Pasi otti lepolaktaatin, joka oli mulla tasan yksi. Viime testissä se oli 0,9. Arvo oli hyvä. Kropassa ei kuulema ollut rasitusta. Hmmm... Ei kai sitten. Edellispäivän 11,5 tunnin työpäivän jälkeen ja vuosikausien huonoilla nukkumisilla.... Jaa...

Moni kaveri on juossut Pasin testissä kaksitonnisia, mutta älähdin jo kevättalvella, että minä en niitä juokse. Tonnit luvattiin ja ne sain. Ajatus oli juosta viisi tonnia ja kuudes oli hätävarana odottamassa. Naureskelin, että älä nyt kuvittele liikoja. En mä juokse kuin viisi ja nekin just ja just.

Hengittämisestä puhuttiin sen verran, että mun pitää olla rehellinen itselleni. Jos tekee liian pahaa ja happi loppuu oikeasti, on jätettävä kesken ja otettava testi uusiksi parempana päivänä. Liiaksi sisulla en saisi mennä, mutta sopivasti kuitenkin.

Ekaksi vauhdiksi Pasi oli laskenut 8:52 min/km. Siitä lähdettiin ja pidettiin valopupu hieman edessä, jotta ystävä näki sen liikkeen. Kaarteiden osalta tehtiin sopimus, että näkevä juoksee sinistä verkka-aluetta ja minä siinä verkka-alueen ja radan rajalla. Näin saatiin kaarteista hieman inhimillisemmät. Samalla säästettiin nilkkoja ja minimoitiin huono olo liiasta kaartelusta.

Eka tonni oli helppo. Yllätti, miten helposti se meni. Syke oli vähän korkeampi kuin ulkona tuossa vauhdissa, kun maalin luona se oli 139. Pistos sormeen, pari hörppyä vettä ja takaisin viivalle. Tonnien välissä ollut 40 sekunnin tauko oli todella lyhyt kaikkeen tähän.

Lisää vauhtia

Toka tonni 8:11 oli reipas, mutta ei paha. Tuollaisia vauhteja olen juossut reippailla lenkeillä. Syke oli noussut reiluun 150:aan, mutta ei tuntunut pahalta. Pasi laski kierroksia ja huusi jossain kohdassa, että ekan tonnin jälkeen laktaatti oli matalampi kuin lepolaktaatti, joka oli siis hyvä juttu.

Kolmanteen 7:36 kiitävää valopupua seuraillen. Se alkoi jo tuntua tekemiseltä, mutta meni ihmeen mukavasti. Ei olisi huvittanut puhua, vaan ei tarvinnutkaan. Musat korvissa ja kierroksia laskien. Mukamas yritin laskea niitä, vaan ei ajatus pysynyt kasassa.

Neljäs edessä eli jäljellä enää 10 kierrosta tuolla 200 metrin radalla. Tästä tuli koko testin vaikein tonni. Vauhtina 7:22 oli jotain mystistä. Rytmillisesti se oli vaikea. Jalat eivät tahtoneet löytää tahtia, vähän väliä jouduin hakemaan rytmin uudelleen ja paketti ei vain pysynyt kasassa. En tiedä, miksi niin kävi.

Syke oli tasaisesti reilussa 160:ssa. Työtä, mutta ei liikaa. Viimein vika edessä ja 7:08 eli just tuon verran ja koko testi on ohi. Siis niin kuvittelin. Hommassa oli jo tekemistä ja helpolla en päässyt. Huh, viimeinen kierros ja sitten maali. Loppu! Siis luulin niin...

Kuvitellahan saa...

Pasi mittasi laktaatin. Minä koetin hengittää ja saada pari vesihörppyä pullosta. Mitä??? Ei se tässä ollutkaan. Kuudes tonni lähtee 10 sekunnin kuluttua vauhtina 6:54. Hätäisesti älähdin, että kai saan jättää kesken. En mä jaksa kuin kierroksen! Keskeytyslupa heltisi ja 40 sekuntia oli taas kulunut.

Ekassa kaarteessa sanoin, että kokeiltavahan mun oli, koska muuten mulle olisi sanottu, ettei tunne Saria, joka jättää yrittämättä. Miksi sain vastauksena naurua? Punatukkainen tyttö ei luovuta kokeilematta.

Eka kierros takana. Jos mä vielä yhden. Hemmetti, kolme menty. Jos mä vielä. Enää yksi jäljellä, ei tätä voi jättää. Tuleeko eka maali vai Tahrat paperilla loppuvat? "Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää, se eteenpäin työntää, älä siis pelkää. Älä huoli siitä, sillä meillä oli retkemme." Ei tuule, mutta puhdas sisu työntää eteenpäin metri metriltä kohti maalia. Älä kysy, loppuiko tuo ennen maalia. En mä tiedä!

En olisi ikinä uskonut, että juoksen kuudennen tonnin kokonaan. Vika kierros oli paha ja keuhkoissa tuntui ikävältä, mutta siinä kohdassa ei kesken jätetä. Maali, laktaatin mittaus ja syke reilussa 170:ssa. Laktaatti oli noin 8,5, kun se edellisessä testissä oli korkeimmillaan kymppi. Silloin vauhdit olivat hitaammat ja jaksoin just ja just juosta viisi tonnista. Silloin lähdettiin paljon hitaammin, mutta viidennen 7:31 oli ainakin yhtä paha kuin eilisen 6:54 - ellei jopa pahempi.

Voisko tyytyväisempi olla?

Testin jälkeen mua vain hymyilytti. Paljon on tapahtunut ja eteenpäin olen mennyt. Pasi analysoi testiä ja kehui mun edistyneen paljon edelliskerrasta. Itsellä oli samanlainen olo.

Katseltiin varovasti vauhteja ja sitä, miten olen reippaat ja kevyet juossut. Aika likellä oikeita olen kipittänyt, sillä äkkiä laskemalla maravauhtinen olisi jossain samoissa kuin mun reippaat ovat pyörineet. Siis maravauhtinen teoriassa. Älä kuvittele, että olisin muuttanut mieleni. Mulle riittää 21,1 kilsaa.

Ensi viikolla saan tarkemmat tulokset. Niitä odotellessa jatkan hymyilyä ja tyytyväisyyttä itseeni. Olen tehnyt oikeita asioita ja olen tehnyt oikein. Matka on alussa ja se etenee omaa tahtiaan. Neljän viikon kuluttua 2.50 alitus on tiukassa, mutta ei mahdotonta. Mun on oltava itselleni armollinen ja luvattava, etten hauku itseäni maan rakoon, jos se ei alitu. Mitään en menetä lähtemällä kokeilemaan. Jos en kokeile, siinä menetän paljon enemmän.

Syksyn lehtiä onnistuneen viikon varrella

Töissä kiire. Salitreeni tekemättä. Uimassa käymättä. Ja silti - treeniviikko oli tosi onnistunut. Väliäkös sillä, jos en ehdi kaikkea tehdä. Paljon tärkeämpää on, että teen hyvällä mielellä ja teen kunnolla sen, minkä teen.

Viikon lenkkien aikataulutus oli Sarin oppikirjan mukainen eli pitkälti päin seiniä. Kun viikossa on seitsemän päivää, juoksut on toki laitettava kalenteriin neljälle peräkkäiselle päivälle. Ei ollut loisto idea edes niitä kalenteriin kirjoittaessa. Vaihtoehdot olivat vähissä, joten oli päätettävä, juoksenko kaikki neljä treeniä vai skippaanko niistä yhden. En sitten skipannut.

Joko taas viisiminuuttisia?

Miten mun ohjelmassa voi taas lukea 4 X 5 min 3 min palautuksilla? Justhan juoksin tällaisia. En tahdo taas! Koska en tahdo, houkuttelen kaveriksi jonkun sata kertaa mua vauhdikkaamman, jonka kellolla saadaan vetojen keskaritkin ylös.

Sailalle sopi tiistai eli töiden jälkeen matkaan. Verkkailtiin kolmisen kilsaa ja mietittiin strategiaa. Samalla ehdittiin höpötellä kuulumiset. Alkuverkkoja olen tietoisesti pidentänyt, jotta kroppa olisi oikeasti lämmin reippaan tai kovan lähtiessä. Nyt tuntuu, että aiempi tapani noin 1,5 kilsan alkuverkasta oli huono ja pidennys 2-3 kilsaan on tuonut jotain muutosta.

Vanha tuttu suora Vantaanjoen ja Oulunkylän siirtolapuutarhan välissä odotti. Entäs jos en tahdo? Ai, ei ole vaihtoehtoja. Hmmm.... Ei sitten. Yhyy!

Eka lähti ja tavoiteltiin 7:20 keskaria, jolla olin viimeksi juossut kaikki vitosen vedot heinäkuun helteisenä aamuna. Vauhti poukkoili ja puskat sotkivat gbs:n elämää. Ei ollut helppoa, mutta lopulta sekunnit kuluivat ja 7:29 oli tulos, johon piti tyytyä. Ehkä oli hyvä, sillä nousujohteinen sarjahan tästä on tultava.

Kakkonen meni nopeammin ja kolmonen alkoi. Tuntui, etten ehtinyt kolmessa minuutissa palautua kunnolla. En tiedä, miksi. Siltä vain tuntui. Hei, tämä suora ei kohta riitä pitkiin vetoihin - huomautti Saila. Kolmas oli helpoin ja keskarina 7:14.

Sitten se kuuluisa vika. Mun tavaksi on tullut ottaa loppukiri noin viimeisen puolen minuutin aikana. Siihen tavoite tänäänkin. Ei ollut enää helpohkoa vaan töitä sai tehdä tosissaan. Vikat 40 sekkaa, puoli minuuttia, 9 sekkaa ja se oli siinä. Ajattelin, että alta seiska olisi kiva. No, 6:52 keskari oli kai sitten kiva. Ja totta on, ettei tuo suora kohta riitä pitkiin vetoihin. Kehitynkö mä sittenkin?

Jälkikäteen Saila pohdiskeli, että parissa ekassa saattoi olla varaa, kun vika meni näin selkeästi kovempaa. Tuossa lienee totuus, mutta ei rohkeus riittänyt kokeilemaan. Syke huiteli vetojen aikana reilussa 160 eli jotain duunia punatukkainen tyttö teki. Hengittäminen ei pahemmin takunnut, sillä avaava oli otettu alle. Jaloissa alkoi vikan vedon kohdalla tuntua, että ne menevät solmuun eivätkä eteenpäin.

Tyytyväinen iltahuviini olin. Taisi siinä olla ohikulkijoillakin ihmettelyä, mitä nuo suhaavat edestakaisin tässä. Ja kuinka moni oli ihminen, joka on nähnyt mun ramppaavan tuota pirun suoraa lukuisat kerrat milloin minkäkinlaisella vauhdilla ja seurassa?

Ne ihanat aamut

Töiden alettua kello seiskan aamulenkit ovat mahdollisuus. Vetojen jälkeen olin kotona iltaseiskan jälkeen ja ovella tuumasin Sailalle olevani 12 tunnin kuluttua tossut jalassa jossain itäisen Helsingin nurkilla heräämässä uuteen päivään. Yllättävän vähän muita kulkijoita, sorsia, joutsenia, pari uimaria, rapiseva hiekka, rupattelua ja lupa olla vain hiljaa. Jossain kutosen jälkeen alkoi jaloissa painaa väsymys. Yksipuolisesti päätin, että oikaistaan muutama sata metriä paluumatkalla eikä kivuta niitä pieniä mäkiä, jotka olisivat Marjaniemen siirtolapuutarhan toisella puolella. Mua houkutteli paljon enemmän kuusiaidan vierusta ja tasainen baana.

Vikat sadat metrit ja työpaikka näkyvissä. Pilvinen taivas. Pientä rakoilua ja pilvien karkaamista. Ja sitten.... Aivan työpaikan nurkalla ihana aurinko kurkisti ja laittoi hymyilemään. Totesimme ystävän kanssa yhteistuumin, että aurinko toi just lupauksen hyvästä päivästä.

Kiihtyvä reipas yllätti

Ei taatusti ollut maailman viisainta juosta reipas 45 min torstaina töiden jälkeen. Olisiko sitten ollut viisaampaa jättää se juoksematta? Jos multa kysytään, tässä kohdassa ei olisi.

Itsekkäästi livistin töistä heti neljältä, sillä halusin ehtiä joogaan lenkin jälkeen.

Tammisalon kanavan nurkilta jalkoihin lisää vauhtia ja kohti Hertsikan uimarantaa. Sanoin avustajalle, että käännytään siellä päädyssä, jossa alkavat kiemurat ja tullaan omia jälkiämme takaisin. En halunnut lähteä kiemurtelemaan ja hidastamaan vauhtia ehdoin tahdoin.

Ihmeen hyvin jaksoi. Kääntöpaikka ja takaisin. Ihan kuin vähän kiihdytettäisiin? Apua, joko tässä on ylitys, josta lähdettiin. Vielä on viitisen minuuttia jäljellä eli kovempaa olen paluumatkan tullut.

Kun korviin tulivat seuraavat aika- ja vauhtitiedot, sanoin avustajalle, että laskee mielessään yhdeksäänkymmeneen. Parempi, että hän laski enkä minä. Olisi voinut olla kiusaus pikavauhtiin. Viimein noin kolme varttia täynnä ja todellakin loppua kohti kiihtyvä reipas. Noilla vauhdeilla jos jaksaisin viiden viikon kuluttua rutkasti pidempään, olisin tyytyväinen.

Joogaan ehdin, mutta suuremmin eivät jalat perustaneet sotureista tai voimaliikkeistä. Paljon enemmän ne kiinnostuivat venyttelystä ja etenkin lonkankoukistajia venyttävistä asanoista.

Pitkis työviikon päätteeksi

En mielelläni juokse pitkistä perjantaina, kun takana on työviikko. Ideaali aika olisi lauantaina, mutta ei aina voi valita. Ohjelmassa kolmanneksi vika tosi pitkä pitkis ennen Kaarinaa.

Halusin vähän vaihtelua, joten kurvattiin jokivarresta kohti Paloheinää. Todennäköisesti oltiin lähellä Paloheinän mäkeä, mutta kaverille seutu oli vierasta eikä mäkeä löytynyt. Väitän yhä, että parkkis oli just se, jossa ollaan joskus pidetty autoa, kun ollaan juostu lenkki ja kivuttu mäkeä ylös.

Parkkikselta takaisin hiekkateille ja kohti Haltialaa. Voi huokaus sitä Haltialan suoraa. Toki siinä on hyvä tehdä vetoja, mutta eihän se oikeasti lopu ikinä.

Kiira-myrskyn tuhoja näkyi täälläkin metsissä. Vanhoja isoja puita, jotka olivat tainneet kaataa myös toinen toisiaan. Koivikko oli pysynyt pystyssä. Kunnon vanhanajan Suomi-filmi fiilis, kun aurinko heijasteli koivikon seasta. Kerrassaan tunnelmallinen kohta.

Haltialan nurkat ja pieni kierros sillan kautta joelle, jossa nenä kohti kotinurkkia. Juomatauko ja matka jatkui. Työkaveri käveli vastaan koiran kanssa, pieniä ihmisiä pyöräili ja lenkkeilijöitäkin oli melkoisesti.

Aurinko lähestyi taivaanrantaa. Tosi kaunista, vaan en hoksannut pyytää kaveria ottamaan mulle kuvaa.

Auringon painuessa alaspäin pieni syksyinen viileys iski jalkoihin. Lehdet rapisivat jaloissa ja shortseissa ei ollut kuuma. Uskottava on - syyskuu ja jokin hetki shortsilenkit on tältä kesältä juostu. Ihan vielä en suostu luovuttamaan.

Pieni extrakierros kotinurkilla, jotta saisin 150 min täyteen. Päivityksen jälkeen Sports trackerin automaattipysäytys ei suostu toimimaan, joten vähentelin minuutteja mielessäni. Onneksi saan kotona koneella Trackerin selainpuolen kautta nähtyä, missä kohdassa aika on vain pyörinyt matkan etenemättä metriäkään. Tarkkaa työtä pitkis oli, sillä saldoksi tuli 2.29:39 ja 16,62 km. Rauhallista, jota tarvitsen. Sykekin pysyi aisoissa, vaikka tuppaa aina loppua kohden pitkiksillä nousemaan.

Maanantain opetus: Älä unohda avaavaa

Viikon ainoa kovempi treeni olivat 8 X 2 minuutin vedot, joissa sai palautella välissä kaksi minuuttia. Ajattelin, että ne ovat alta pois, kun juoksen heti maanantaina. Kiireinen ja budjettipainotteinen päivä töissä, sillä vuoden 2018 suunnittelu on must do just now -listalla.

Kotona säätöä uuden puhelimen ja sykevyön kanssa. En käsitä, miksei Sports trackeriin sopiva Suunnon vyö suostu parittumaan uuden iPhoneni kanssa. Olen yrittänyt kohta kymmenen kertaa ja tulos on nolla. Gigantin asiakaspalvelu-chatin mukaan sen pitäisi toimia, vaan ei niin ei.

Tänään aioin Itiksen Gigantissa käydessäni kysyä tuosta eli tehdä kuten chat-nainen viikolla neuvoi. Sain kuitenkin niin hurjan huonoa palvelua, että jätin toiseen kertaan. Bluetooth-näppis otti ja hajosi perjantai-illan kunniaksi, joten uutta olin vailla. Taivas, millaista kohtelua sain myyjämieheltä! Ei heillä ole kuin tämä yksi, ei missään muussa sanota sen toimivan Applen laitteiden kanssa, kyllä kaikki ostavat just tämän, ei ole netissäkään, kyllä se tämä on ostettava ja niin edelleen. Alkoi punatukkaiselle tytölle tulla vedätyksen maku suuhun ja proput alkoivat hehkua. Kun jälleen selitin myyjämiehelle, että olen eilisiltana katsonut netistä ja teillä on sen mukaan myös muunlainen näppis ja sitä on tässä myymälässä, päätin, että asiointini jää pelkkään näppikseen. Mies selasi nettiä, mutisi itsekseen ja yllätys yllätys - lopulta alkoi löytyä muutakin. Hemmetti, mulle ei myydä ihan mitä sattuu eikä mua myöskään kohdella miten sattuu. Kaikenlaista vuosien varrella ostaneena olen oppinut varmistamaan taustani etsimällä faktoja etukäteen, sillä siitäpäs saavat, jos koettavat myydä ties mitä.

Mutta siihen maanantaihin... Yhtäkkiä tajusin, että Merituuli on ihan kohta ovella ja sitten mennään. Tossut jalkaan ja ulos. Verkkailtiin jokivartta kohti Vanhankaupunginkoskea. Oltiin menty pari kilsaa, kun jostain ajatusten syövereistä paljastui totuus - kaikessa hötäkässä en ottanut avaavaa. Mitähän tästäkin tulee? En mä kyllä vetoja juoksematta jätä!

Eka meni ihan ok. Tokassa alkoi hengittäminen olla hankalaa, neljännessä kuulin itse, miten hengitys vinkui ja kuudennen jälkeen se vasta vinkuikin. Oli pakko pysähtyä ja hengitellä kaikessa rauhassa. Pari vikaa menivät miten kuten ja hengissä selvisin.

Raivostutti oma muistamattomuus. Ärsytti, etten päässyt parhaimpaani tuollaisen alkeellisen mokan vuoksi. Ylipäätään kiukutti, kun olisin halunnut leikkiä vauhdeilla ja katsoa, mitä irtoaa. Sitten menen säätämään noin.

Todellisuudessa mentiin ihan kelvollisesti. Eka oli jossain 6:55 tienoilla, jonka jälkeen saatiin vauhdit pysyttelemään 6:20-6:50 välissä. Kelvollinen olosuhteisiin nähden. Ja sainpas jossain vedossa Merituulinkin hengästymään. Se oli ihan uutta.

Vähän mietin, laitanko näitä ollenkaan. Jostain juoksuryhmästä luin pari päivää sitten, miten eräs kirjoitti olevansa hidas juoksija, kun kymppi menee vain noin 47 minuuttiin ja ainakin 45 minuuttiin pitäisi päästä, jotta saisi pikkuisen nopeutta itselleen. Niin.... Suhteellinen käsite eikä pitäisi verrata, mutta tuossa kohdassa omat vauhdit ja tekemiset tuntuivat lähinnä pelleilyltä.

Jo loppuverkassa mietin juttua myös toiselta puolen. Tuo treeni näytti mulle, että avaava on todella tarpeen. Se näytti, ettei astmalääkettä ole määrätty turhaan. Ero oli valtava, kun vertasin mielessäni just tehtyjä vetoja ja vetoja, joita ennen olin avaavan ottanut. Enää ei tarvitse miettiä, onko se tarpeen ja mitä se todellisuudessa auttaa.

Seuraavana päivänä keuhkoissa ja kurkussa tuntui. Sen verran tiukoille olin itseni vetänyt. Vielä keskiviikkoaamunakin sanoin aamulenkillä, että tuntuu pikkuisen keuhkoissa. Yleensä en ota avaavaa ennen leppoisia lenkkejä, sillä en sitä niissä tarvitse. Keskiviikkona otin varman päälle ja hengittelin annoksen vähän ennen lähtöä.

Palauttelua, malttamattomuutta ja väsymystä

Tuntui, että palauduin HSR:ltä tosi hyvin. Sunnuntain lepäilin ja maanantaina keskipäivän maissa pää koetti selittää, että nyt pitäisi päästä lenkille. Lenkille - vajaa kaksi vuorokautta lappujuoksun jälkeen! Ei mun ole ikinä tehnyt mieli kipaista lenkkarit jalassa ulos näin nopeasti.

Laitoin yhdelle ystävälle viestin, jossa pohdiskelin, onko mulla päässä jotain vikaa, kun tällaisia mietin. Varovasti pohdin myös, onko mun tosiaan maltettava yli viikon puolivälin, kun eka lenkki oli sovittuna vasta torstaiaamulle. Vastauksena sain tiukan komennuksen "On" ja perässä ainakin kaksikymmentä huutomerkkiä. Bonuksena sain ukaasin olla riehumatta liikoja. Kannattiko kysyä?

Maanantai oli vika lomapäivä ja pääsin kerrankin arkena aamupäivästä pilatekseen. Se teki hyvää, kun tehtiin tosi rauhassa ja kaikki liikkeet lattiatasolta. Ohjaaja oli palannut just lomalta, joten ei ollut hänelläkään halua sen kummempaan. Vaikka jalat eivät olleet kipeät, pohkeissa ja takareisissä oli kireyttä. Myös etenkin toinen lonkka oli liikuttelua ja venyttelyä vailla.

Puhti pois jälkikäteen

Muutamat huonot yöunet veivät puhdin loppuviikosta. Torstaiaamun lenkki oli tosi voimatonta taaperrusta. Kostea ja pilvinen aamu, mutta samalla niin ihanan lämmin. Nautin liikkeestä ja koetin olla itselleni armollinen. Kroppaa saa väsyttää ja aina ei tarvitse olla täydessä terässä. Onneksi sanoin tuon ääneen, sillä vasta siinä se konkretisoitui. Huomasin, että ystävällä oli menohaluja, mutta nätisti tyytyi mun jarrunaisen rooliin.

Tammisalon kanavassa oli sinilevää eikä joutsenia näkynyt. Pari sorsaa kertoili ajatuksiaan aamutuimaan ja läheisen päiväkodin pihalta kuului pienten lasten elämäniloista hihkumista. Herttoniemessä oli nainen menossa uimaan. Hetken teki mieli pulahtaa viileään meriveteen. Ei ollut uimakamoja ja työpäivä odotti, joten se siitä ajatuksesta.

Perjantaina juoksin kevyen viikon reippaan. Vaihdoin viikolla puhelinta ja jouduin asentamaan Sports trackerin uudestaan. Siinä hötäkässä en muistanut, että äänipalautteet on laitettava erikseen päälle. Onneksi juostiin mulle niin tutulla reitillä, että kilsamäärät olivat automaationa päässä. Reipasta oli 25 minuuttia ja päättelin meidän ehtivän aavistuksen reilun kolme kilsaa. Todennäköisesti juostiin ajallisesti muutama minuutti kauemmin, vaan ei se tappioksi ole.

Yhä oli voimattomuutta ja väsymystä. Annoin mennä rauhallisemmin, mutta kuitenkin pk-vauhtia kovempaa. Niin vauhdilla olin töistä tullut, että vasta reipasta juostessa muistin, etten koskaan ottanut avaavaa lääkettä ennen lähtöä. Jännitti, miten hengitys pysyy matkassa, sillä en ole juossut reippaita enkä kovia ilman avaavaa. Yllättävän hyvin hengitys kulki. Se ei vinkunut eikä tullut ahdistavaa oloa, kun happi loppuu. Vikoilla minuuteilla aloin huomata, että hengitys kävi raskaammaksi, mutta eiköhän sen siinä kohdassa vähän kuulukin käydä.

Vantaanjoen varressa myrskytuhot olivat hurjia. Kaatuneita puita oli valtavasti. Aivan pienet puuskat eivät olleet yli pyyhkäisseet, sillä osa puista oli valtavan kokoisia. Raivaustöitä oli tehty ja monessa kohtaa tuoksui tuore puu. Ehkä ihanin oli siirtolapuutarhan nurkalla ollut kuusen tuoksu.

Tuomarinkylän peltojen luona oltiin kaverin kanssa kumpikin ponkaista ylimääräinen askel. Pellolla ollut hevonen ei tainnut innostua juoksevista ladyista, vaan pärskähteli meille mielipiteensä. Kookas ja uljas eläin, jota on kaunis katsella, mutta joka on samalla vähän pelottava.

Tapaninvainion uimarannan sillalla reippaan osuus oli tehty ja ansaittu juomatauko odotti. Loppumatkan hölkkäilin pienessä tihkusateessa. Aika virkistävää, sillä kuumahan tuossa oli ehtinyt tulla.

Vielä kerran Siili

Kaveri tutustutti tänä kesänä ihanaan käpyläläiseen kesäkahvilaan. En ollut kahvila Siilistä ikinä kuullutkaan. Miten lähes keskellä kaikkea voi olla niin idyllinen ja ihana kahvila? Mäkelänkatu ja Koskelantie ovat nurkalla, mutta Puu-Käpylän talossa on aivan oma tunnelmansa.

Eilen lenkkeiltiin Marikan kanssa kahvilaan, kun kesä on sen osalta ihan just ohi. Vielä muki kahvia, vaan porkkanakakusta maltoin kieltäytyä. Sopivasti pidettiin sadetta kahvilassa ja lenkin jatkuessa aurinko kurkisteli, miltä Helsingissä tänään näyttää.

Kotinurkilla oli kriisi lähellä. Elokuulle kilsoja oli oman oven näkyessä 99,5. Eihän sitä voinut tuohon jättää. Mikä kauhea luku tuollainen pilkullinen kaksinumeroinen onkaan, kun vaihtoehtona on hieno kolminumeroinen summa? Siispä tehtiin reilun puolen kilsan kierros, jonka jälkeen elokuun osalta satanen oli täynnä.

Pari kaveria juoksi eilen Paloheinässä Masokistin unelmalla sata kilsaa. Mun eilinen sata kilsaa tuli vähän eri tavalla. Vaan sata mikä sata. Tämä tapa sopii mulle paremmin. Ei tulisi mieleenkään juosta sataa kilsaa yhtenä pätkänä. Sisukkaita naisia olivat, kun matka alkoi aamukasilta ja kilsat olivat kasassa joskus klo 22.30 jälkeen.